Euforia?

Kämppä. Asunto. Koti.

Miten yksi viesti voi olla niin tärkeä?

Moi, näyttää siltä että joudutte muuttamaan elokuun alkupuolella Nummen kaupunginosaan Turkuun. Terveisin tuleva vuokraisäntä.

Isä siis lähetti viestin, ajattelin aluksi, että nyt on käynyt jotakin huonosti, mutta ei. Asia on hyvä. Hieno. Niin onnellinen. Jos osaisin, heittäisin voltin. Tai edes kärrynpyörän. Mutten osaa.

Eilisen ahdistus on tiessään. Olen... toiveikas. Iloinen. Onnellinen.

Muutto on mahdollinen, tässä nyt lasketaan Jonin kanssa cd-levyjen määrää, riittääkö kolme Ikean levyhyllyä. Ei riitä, tarvitaan neljäs. Niin paljon levyjä...

Säästökuuri alkoi myös. Nyt ei osteta mitään. Ainakaan mitään turhaa. Rahaa tarvitaan asumiseen.

Söin tänään karamelliomenan. Keskiaikaisilta markkinoilta. Oli hyvää. Hämmentävän hyvää. Erityisesti se kuorrute siinä, sulaa karamellia ja paahdettuja (ja sokeroituja) manteleita ja jotakin muita vastaavia... varmasti aika epäterveellistä, mutta silti niin hyvää. Eikä se omenakaan pahaa ollut.

Nyt on kaikin puolin hämmentävä olo. En tiedä mitä ajattelisin. Oon onnellinen, mutta samaan aikaan pieni suru kolkuttelee päässä, mitä jos kaikki ei menekään niin kuin Strömsössä? Mutta, jokin vahvempi, järki varmaankin, toteaa, että kaikki menee tarpeeksi hyvin. Täydellisesti ei tarvitse mennä, mutta hyvin. Ja niin se menee. Tiedän sen.

Aion tehdä sen. Elää hyvin. Järkevästi. Ahdistus saa jäädä TÄHÄN.

En aio olla mitenkään masentunut tai ahdistunut sitten omassa kämpässä. Mulla ei ole mitään syytä, lääkkeet ja terapia on tasapainossa. Ja sitten vielä, jos saa kaksi kissaa... asiat ovat entistä paremmin. Tiedän, aivokemiat ovat ehkä vähän vinksallaan, mutta olen vahvempi kuin ne. Näytän itselleni, että olen onnellinen, koska olen oikeasti onnellinen. Ahdistus ja masennus, kaikki pelkkää illuusiota, joka estää näkemästä todellisuuden. Onnellisuuden. Olen onnellinen. Tiedän sen.