Where will you be when they light my pyre?

Koulu alkoi keskiviikkona.

IT-tyttöjä on 5%, eli aika hurja määrä. On meidänkin luokalla kaksi mun lisäksi, mutten ole puhunut niiden kanssa sanaakaan. Mutta onneksi pojat ovat omassa pienryhmässä mukavia.

Olen ollut kovin ahdistunut. 

Todella ja kovin ja häiritsevän ahdistunut.

Tälläkin hetkellä tekisi mieli avata käsivarret ja jalkavarret. Siis jalat. Eikun sääret. Olen ihan poikki. En jaksa.

Olen väsynyt mutten halua nukkumaan. Turha tuhlata vähäisiä melatoniineja viikonloppu-uneen. Resepti kyllä löytyy, mutten ole käynyt apteekissa. Ehkä sitten huomenna. Jostakin syystä melatoniini korvaa painajaiset enemmän realistisilla, ei-välttämättä-positiivisilla unilla. 

Mielipideteksti olisi jossakin vaiheessa tulossa, jos vain keksisi mistä. Ja jos jaksaisi ylipäätään panostaa kirjoittamiseen. Jaksaisi panostaa nyt edes johonkin, niin olisi hyvä.

Huomenna sentään tulee The Walking Dead. Jokin syy odottaa tulevaisuutta, oli se kuinka säälittävä tahansa.


"How will you breathe when their wheels are turning?
How will you know if the sky is burning?
Where will you be my darling?
How will you breathe when their wheels are turning?"

- Dani Filth

Suicide and other Comforts

Graveside, I cry

Please save me from this Hell I know

Six feet deep is the incision

"So I swore to the razor
That never, enchained
Would your dark nails of faith
Be pushed through my veins again"

- Dani Filth

Aamupäiväsuihkussa oli ahdistus. No, kokeilinpa siinä vähän mitäs tästä jos painan näin mutten tee mitään muuta.... Pieni nirhauma. Laastarin laiton, koska verta vuosi. Vain vähän, kylläkin. Enemmänkin olisin halunnut tehdä, mutta muistin Jonin pettymyksen kun viimeksi olin sortunut. Eli en sitten sortunut, mikä harmittaa nyt kunnolla. Vielä voisi sortua... Joni lähti pankkiin hoitamaan asioita... mutta ei, en voi...

Eli nyt istun täällä koneella, lopetin matikantehtävien (koulua varten) tekemisen ja kuuntelen Cradle of Filthiä. Eli oon ihan exxtreemetalll!!! ja silleen.

Lost in the haze of a dream

Aika tuntuu kuluvan turhan nopeasti mutta kuitenkin niin hitaasti. En odota koulun alkua tällä hetkellä innolla ollenkaan, se tuntuu kauhistuttavalta. Mutta psykiatriaika, sitä odotan, haluan selvyyttä tähän kaikkeen. Huomenna terapia, olo on tyhjä. Mahasta vääntää kun ajattelen tulevaisuutta, tahtoisin pysäyttää kaiken NYT.

"Living this charade
Is getting me nowhere
I can't shake this charade
The city's cold blood calls me home..."

Mutta sitten kuitenkin.

Haluan, että aika kuluu. Että pääsen pois epätietoisuudesta, että tiedän millaista on jälleen elää oikeasti. Mutta osaanko elää normaalisti? Terapiassa on käyty läpi sitä, että miten mun pitäisi uskaltaa osallistua kaikkiin koulunalkuopiskelijaelämähurpdurp-bileisiin, jotta pääsen osaksi ryhmää. Mutta kun ahdistaa.

Mutta eikös silloin ahdista vielä enemmän, jos jää ilman kavereita?
Täytyy ajatella, mikä on mielenterveydelle hyväksi.

No joo mutta kun ja seli seli.

En mä kuole mihinkään bileisiin. Toivottavasti. Ahdistaa vain koko ajatus, mutta vielä enemmän ahdistaa se, että olen AIVAN YKSIN.

Eilen illalla en saanut unta tappavasta väsymyksestä huolimatta, ajattelin vain mattoveistä ja käsivartta. Kävin napsimassa melatoniinia ja simahdinkin samantien. Näin painajaisia, tietty. Muun muassa hukkumisesta ja sen semmoisesta mukavasta.
Tänään jälleen päässä liikkuu kaikki terävät esineet ja iho.

Olen muistellut menneitä, ja olen miettinyt, miksi ihmeessä kaikkia hyviä muistoja varjostaa ahdistuksen harmaa viitta. Mullahan on ollut hyvä elämä, haluaako aivot vain väittää toisin?


"The city - it calls to me
Decadent scenes from my memory
Sorrow - eternity
My demons are coming to drown me

Help - I'm falling, I'm crawling
I can't keep away from its clutch
Can't have it, this habit
It's calling me back to my home"

- Mike Portnoy

I'd like to be a human

Maybe one day...

Olen ollut todella, todella, todella todella ahdistunut. Viiltäminen kävi mielessä enemmän kuin kerran, mutta päädyin vain hakkaamaan sanakirjalla jalkoja ja käsivartta. Keräsin sitten tähän pari Igglybuff-kuvaa, jos vaikka helpottaisi. No, en tiedä helpottaako. Ehkä vähän, kuka voisi vastustaa tanssivia Igglyjä? Ja tuota giffiä voisi tuijottaa koko päivän. Niinpä taidan tehdä huomenna, jos olo on tällainen.

Tuntuu vain niin oudolta, sillä pitkään aikaan ei ole ollut tällaista oloa. En pystynyt tekemään japaninläksyjä, koska keskittymiskyky ei riittänyt. Tunnilla halusin vain pois pois pois.

Haluan upota jälleen Pokémonin maailmaan.

Igglybuff, vie kipu pois.

No one ever knew she was so sad

Näin unta painajaista, jossa kissan pää leikattiin irti paperinleikkuuseen käytetyllä jutulla, mitä kouluista löytyy. Ilmeisesti se oli olevinaan siinä unessa jonkun räppärin kannanotto, kuinka helposti ihmiset saavat kissoja, mutta ei se paljon helpottanut. Heräsin sitten siinä samalla, kun Joni asteli makkariin. Olin (jälleen kerran) ottanut sänkyyn Possun lisäksi yhden palleroista, jonka Jonin piti siirtää pois, jotta se mahtuisi nukkumaan. En olisi halunnut päästää irti ihanasta pyöreästä pehmolelusta, mutta pakko se oli, jotta Joni mahtuisi nukkumaan. Hyvät yöt toivoteltiin ja suljin silmäni, mutta hetken päästä uni palasi mieleeni:

"Mä näin unta, jossa kissalta leikattiin pää."

"No, nyt näät sitten Wigglytuff-unia."

En edes nähnyt, vaikka taisinkin nukahtaa ajatellen vaaleanpunaisia otuksia. Seuraava uni oli myös ahdistava, kylläkin eri syistä. Tein siinä jotakin testiä, taisi olla japania, mutten millään pystynyt ratkaisemaan sitä. Koulukaverit häiritsivät ja tekivät saman testin todella nopeasti. Ja sitten tapahtui jotakin muuta, en muista mitä.

Kartingin ajaminen oli oikein mukavaa, tuliaisiksi sain mojovan mustelman, joka kylläkin tuli vasta ajon jälkeen, syödessämme jäätelöitä kopautin polveni kaiteeseen. 

Kohta pitäisi mennä terapiaan, ja olen niin väsynyt (masentunut) rikkipoikki, että pyörä ei ole vaihtoehto. Täytyy alentua bussiin. 

Ja pitkästä aikaa tekee mieli tehdä reiden arville uusia ystäviä.

Life is but a walking shadow

Pitkästä aikaa taas oon niin ahdistunut, ettei mitään rajaa. Ja masentunut, oon raivonnut, itkenyt ja ollut itsetuhon partaalla. Ja kaiken lisäksi Silent Hill 2 aiheutti paniikkikohtauksen. Siihen loppui pelaaminen, jota oli kestänyt huimat puoli tuntia.

Vapaapudotus pimeyteen

Elämä on ollut kovin elämätöntä. En ole tehnyt sitten mitään. Tänään illalla olen ollut ahdistunut ja masentunut. Luisun mielessäni pohjattomaan kuiluun, putoan ja putoan. Ja vielä aamulla iloitsin, miten Seronilin nostaminen aiheutti vain vähän sivuoireita ja olo on hyvä. Mutta ei, paha olo läpsäisi naamaan vain muistuttaakseen, että ei, se ei ole lähtemässä minnekään.

Mahdollisesti perjantaina olisi matka Helsinkiin, en ole vielä ihan varma, osallistunko. Pelkään, että pilaan päivän, että Jonilla ja sen kaverilla, joka ehdotti matkaa, olisi hauskempaa ilman minua. Mutta Joni vaatii mua mukaan, jotten vain mökötä kotona yksin. Pelkää että käytän mattoveistä tai jotakin muuta.

Sain eri kanavia pitkin mukavia osaanottoja, kiitos siitä. Ovat välitetty eteenpäin. Hautajaiset ovat noin kolmen viikon kuluttua. Asiaan osaa suhtautua jo hieman rauhallisemmin.

Japsi- ja animukauppoja etsiessäni törmäsin kaiken mailman nörttityttö-otaku-juttuihin. En vain pysty samaistumaan mihinkään tuollaiseen ryhmään. En kuulu mihinkään, en ole koskaan kuulunut, en tule koskaan kuulumaan. Kuvittelin joskus kuuluvani joihinkin ryhmiin, mutta olin aina ulkopuolinen. Olen aina ollut.

Nyt haluan vain tehdä jotakin, jolla saisin pahan olon pois. Mutta tiedän jo nyt, ettei se ole mahdollista.

The Rot

On varmaan turha edes mainita sitä A-sanaa. Se nyt on sanomattakin selvää.

Löysin puhelimen, se on nyt tallessa. Kävin kastelemassa vanhempien kukkia, ja olin vainoharhaisempi kuin aikoihin, kävin tarkastamassa ovien lukot ja valot ties kuinka monta kertaa. Tunsin oloni tyhmäksi, mutta ahdistus olisi ollut toinen vaihtoehto. Tätä kirjoittaessani olen taas huolissani: ovatko auton ovet lukossa? Mähän kokeilin niitä... kahdesti? En muista, mutta kuitenkin. Mitä jos en kokeillut ollenkaan? Mitä jos muistan väärin?

Jostakin syystä "OCD screening test" - tai monet niistä - ilmoittavat, että oireita on. Mutta... tuollaiset testit ovat aina enemmän tai vähemmän ko. häiriön puolella. Eli... en osaa uskoa. Se vain... kuuluu ahdistukseen?

Rapsuttelen naarmuja reidessä ja haluan lisää lisää lisää lisää, vaikka nyt jo tulehtumisvaarassa olevat naarmut (pieniä mutta kipeitä) välillä sattuvat kävellessä. Tai siis jalka sattuu kävellessä. Mutta haluan sitäkin lisää lisää lisää. Olen riippuvainen, tunnustin sen Jonille, ja sen kommentti: "Miksi sitten sun piti tehdä niin?" tuntui kaikessa järjettömyydessään järkevältä. No kun piti.

Ajaessa kotiin Tarot hukutti ajatukseni ja antoi keskittyä liikennevirtaan. Jos saisin päättää, liikkuisin aina autolla (joo ekologista hurr durr), se on tila, jossa rentoudun. Rakastan autoilua, siksi se, että kohta joudun taas luopumaan tuosta ikkunan alla odottavasta autosta, jonka sijaisperheenä olemme olleet, koskee.

"Stars, they're skywide, forever burn.
Scars, you carve deep, but never learn."

- Marco Hietala

How ya doin', bro?

Ahdistus.

Käppäilin apteekkiin hakemaan Seronilia. Nyt sitä on sitten kolmenkympin annos saatavilla. Lähetin viestin äidille, että onhan se ihan okei, että nostan. Joo, on se, mutta pitäisikö miettiä, että tekeekö tämä jatkuva neljän seinän sisällä oleminen ahdistuneeksi. No ei, voin kertoa sen. Mutta myötäilin puhelimessa, soittivathan ihan New Yorkista asti. Ja olin vahingossa vienyt kahden turhan puhelimen lisäksi yhden hyödyllisen puhelimen Ekotorille. Huomenna lähden metsästämään sitä takaisin. Toivottavasti kukaan ei ole ottanut sitä vielä.

Panikoin tämän puhelinkeskustelun jälkeen, johtuen siitä, no, puhelinjutusta. Siis PANIKOIN ihan hyperventilointia myöten. Hieman erikoista, mutta... Joni suorastaan turhautui siihen, mutta samalla siitä tuli esille se, että se ei vain ymmärtänyt oikein, mitä päässäni liikkuu. Ruokaa syödessäni romahdin vain ihan järkyttävään itkuun, jota seurasi nopsaa hengittämistä ja yksinkertaisesti paniikkia. Nyt ahdistaa kun pelkästään ajattelen sitä. Toivon todella, että saan asiat järjestettyä.
Yritin tehdä hyvää, mutta päädyinkin olemaan vain huono!

On tehnyt mieli viiltää lisää, mutta en ole tehnyt sitä. Lupasin. Mutta anteeksi, avasin vähän vanhoja. Mutta vain vähän. Verta ei tullut (paljoa), mutta kipua sitäkin enemmän. En vain selviä muuten.

Nää on taas näitä hetkiä, jolloin tuntuu että en vain kestä.

"STOP
I wanna go home
Take off this uniform and leave the show
But I'm waiting here in this cell because
I have to know

Have I been guilty all this time?"

- Roger Waters

My filthy little secret

Kerroin Jonille. En vain pystynyt pitämään yhdeksää valhetta piilossa. Jos se olisi selvinnyt muuta kautta, en tiedä mitä olisi käynyt. Yksittäisistä naarmuista en ole kertonut, ehkä siksi tämä yhdeksäinen olikin niin järkytys sille. Tai no, pettymys, lähinnä. Munhan oli pitänyt päästä tästä irti jo ajat sitten.
Ei, en ole.

Yritän vain pitää naarmut eri puolilla kehoa, ja teen ne hakaneulalla, siten, että ne näyttävät raavituilta. Yksittäisiltä. Vahingoilta. En vain pysty kohtaamaan totuutta, etten ole tarpeeksi vahva. Että olen heikko. Etten pidä itsestäni.

Olen kovin surullinen, tunnen itseni yksinäiseksi. Olen harkinnut hakevani lisää Seronilia apteekista, resepti on kolmeenkymppiin. Voisi olla hyväksi nostaa, on ollut niin käsittämättömän huono olla pitkän aikaa.

Uusi Ghibli-elokuva on julkaistu, eikä Suomessa siitä ole sihahdettu sanaakaan.

En pysty edes itkemään.

Paahtovanukas

Tänään on ollut ihan mukava päivä. Pääsin ajelemaan (paljon), ja näin yhtä kaveria pitkästä aikaa. Opin pelaamaan kasipalloa ja kävin kääntymässä vanhan kotitalon pihalla.

Mutta.

Olen kateellinen ihmisille, joilla on (kunnolla) näkyviä arpia. Tiedän, se on tyhmää.
Noloa.
Hävettävää.

Mutta silti haluan itsellenikin arpia. Paljon. Näkyviä. Piilossa.
En ymmärrä sitä itsekään.

Tiedän, että oikeasti en halua sitä. Minä en halua sitä. Mutta minä taas haluaa sitä. Kumpi on oikea? Nyt vain toinen puhuu, ja se on se, joka haluaa verta ja jälkiä.

Taidan olla vähän tyhmä.

Olen ollut ahdistunut näin illalla. Kuten aina. Latasin puhelimeen "mood tracker" -sovelluksen, oon unohtanut täyttää sitä.

Miinus ääretön

Olen yksinäinen.

Masentaa. Viillätyttää. Kuoletuttaa.

Henkisyöpä

Ahdistus.

Ahdistus.

Ahdistus jälleen kerran.

Tuntuu, että litistyn tämän henkisen taakan alle. En vain kykene vastustamaan sitä, se vie otteeseen, saa mielen mustaakin mustemmille raiteille, eikä siinä kohtaa auta järkisyyt "ei ole mitään mikä ahdistaisi". Jos Kirby Mass Attack riittää ahdistamaan ("Mitä jos joku Kirbyistä kuolee?!"), on vaikea tehdä mitään. Pyrin parhaani mukaan purkamaan tunteet järkevällä tavalla, mutta silti löydän itseni Pro SI -laudalta, vaikka niin EI pitäisi tehdä. En vain voi sille mitään. Kai voin korvata oikeat raapimiset raapimisesta lukemisella. Ehkä sen voi ajatella niin.

Kaipaan en kaipaa uusia jälkiä jalkoihin.

Echoes

Olen ollut kovin kipeä. Tänään olen noussut sänky-sohva-sänky -akselilta, Buranan voimin kylläkin. En tiedä olisiko kuumetta muuten, on ollut ainakin kolmena päivänä aikaisemmin. 38,6 astetta ei ole mukavaa todellakaan.

Kaiken lisäksi tänään on ahdistanut. Juuri äskettäin ahdisti kovin. Nyt ahdistaa kovin. Ei ole mukavaa. Kirjoitan tätä, taustalla pyörii Livin kaunistautumisulkonäkönuoruusjee-ohjelma. Eli ei mitään järkevää tekemistä. Mutta kun ahdistaa. Pelasin Pokémon Blueta, mutta lopetin, koska ahdisti. Pelasin Heavy Rainia, mutta lopetin, koska ahdisti. Olo on kurja ja angstinen ja wää.

Overhead the albatross 
Hangs motionless upon the air 
And deep beneath the rolling waves 
In labyrinths of coral caves 
An echo of a distant time 
Comes willowing across the sand 
And everything is green and submarine. 

And no one called us to the land 
And no one knows the where's or why's. 
Something stirs and something tries 
Starts to climb toward the light

Päivistä on paha kertoa mitään, koska en ole tehnyt mitään. No, tänään saatiin käytyä kaupassa, ja Moisiossa ottamassa kopioita ja Dimmua katselemassa (se mokoma ei ole sosiaalinen enää ollenkaan, vähän se antoi silittää, mutta rupesi sitten kiukuttelemaan).

Nyt on jo heinäkuu. Enpä taida tänä kesänä tehdä enää töitä. Piti soittaa eräälle, joka halusi loppukaudeksi mansikkamyyjää, mutta tiedä häntä onko paikka jo viety, ilmoitus oli jätetty sunnuntaina. Olin vain liian kipeä tehdäkseni mitään töiden eteen. Olen työtön, selvä. Rahaa kuitenkin on (kai).

Strangers passing in the street 

By chance two separate glances meet 

And I am you and what I see is me. 

And do I take you by the hand 

And lead you through the land 

And help me understand 

The best I can. 

And no one called us to the land 

And no one crosses there alive. 

No one speaks and no one tries 

No one flies around the sun.... 

Pink Floyd

                                                                     

Ängst

Kurja olo. Itseluottamus on nollassa. Vielä vähän aikaa sitten oli hyvä olo, mutta nyt, yhtäkkiä olo muuttui huonoksi. Tunnen itseni kovin huonoksi, suorastaan epäkelvoksi. Tarpeettomaksi.

Haluan purkaa tämän olon jotenkin. Pelaamalla, piirtämällä, kirjoittamalla.
Raapimalla?

The blade will keep on descending

Ei pitäisi lurkkailla normaalien, iloisten ihmisten blogeja. Sellaisten, joiden kanssa on ollut samassa koulussa, mutta ei ole ollut ollenkaan tekemisissä. Siitä tulee vain paha mieli.
Muut kirjoittavat hyviä arvosanoja, itselläni on B:n paperit. Paikat yliopistoon on selvillä, itse kitkuttelen tässä, tietämättä pääsenkö "jatkoamikseen".

Ahdistusta on ollut paljon. Tänäänkin, koko päivän olen ollut hyvin, hyvin ahdistunut. Ja masentunut, en ole jaksanut tehdä oikein mitään. Pitäisi siivota ja opiskella, mutta tuntuu, ettei musta ole siihen. Musta ei ole mihinkään.

"Everyone must bury their own
No pack to bury the heart of stone
Now he's home in hell, serves him well
Slain by the bell, tolling for his farewell

The morning dawned, upon his altar
Remains of the dark passion play
Performed by his friends without shame
Spitting on his grave as they came"

- Tuomas Holopainen

Onnellinen, en saa olla onnellinen

Ei se hyvä olo kauaa kestänyt. Nyt ahdistaa ja masentaa enemmän kuin aikoihin. Välillä ei tunnu miltään, olen täysin tyhjä. Välillä on taasen surullinen olo, ajaessani kotiin mietin, mitä jos joutuisin kolariin. Ajoin ilman pelkoa hirvistä tai muista, en jaksanut välittää niin paljon. Tiedän, että elämässä on hyviä juttuja, mutta tällä hetkellä tekee mieli vain raapia tämä paha olo pois.

はしれ、ウェード！

Ahdistus.

Töistä ei kuulu mitään, isä soittaa, vaatien, että tekisin itse jotakin töiden eteen. Mitä voin tehdä, jos esimiestä ei kiinnosta? Pitäisi jo hakea seuraavaa työtä, minullahan ei ole oikeutta lomailla. Ainakin tällaisen kuvan sain. Ja vielä vähän aikaa sitten luvattiin, että pääsisin New Yorkiin, mutta koska mua ei varsinaisesti kiinnosta Leijonakuningas-musikaali, niin en sitten ole tulossa. Töitä täytyy tehdä, niinhän se on. Ei lomailla, ei.

On typerää olla näennäisen hyvässä kunnossa. En jaksa tehdä töitä, se tuntuu kovin selvältä. Haluaisin vain olla ja möllöttää, mutta ei, lomaa EI voi olla. Tämä kaksi viikkoa jolloin en ole tehnyt töitä on selkeästi maksimi. Kännykkä ilmoittelee viesteinä ja soittoina siitä, miten vanhemmat selkeästi odottavat jotakin, mitä en jaksa tarjota. Mutta pakko se on, en voi sanoa, että EI, en. Olen vanhemmistani riippuvainen taloudellisesti, omaa mielipidettä ei nyt kannata esittää.

Ammattikorkean tulokset tulevat aikaisintaan 14.6., en jaksa odottaa. Haluan tietää, täytyykö ensi syksyyn suhtautua ilolla vai kauhulla, nyt se on vain epävarmuuden pimentämä.

"Näen näillä sameilla silmilläin kun se saapuu
kuolema kulkee mustissaan ja kaatuu
vihdoin maailmani enkä osaa pelätä
enää kovaan maailmaan ei tarvitse herätä"

- Hynynen

Burning angelwings to dust

Piipaa-auto menee jossakin. Asun todella lähellä Tyksiä, joka päivä ne ajelevat sinne ja takaisin, tuoden uusia ja uusia potilaita hoitoon. Yliopistolle mennessäni pyöräilen aina päivystyksen ja ensiavun vierestä. Välillä näkee ambulansihenkilökuntaa, kerran erästä potilasta kärrättiin paareilla. Muutaman kerran hoitajat olivat tupakalla päivystyksen oven viereisellä penkillä. Ja aina silloin tällöin mietin, että mitä jos itse joskus joutuisin ambulanssin kyytiin. Mistä se johtuisi, olisinko jäänyt auton alle, yrittänyt päättää päiväni, vai olisinko sittenkin jonkun seurassa. Kaksi ensimmäistä tuntuu suorastaan... mieluisalta.

Niin ei saisi ajatella.




Tällä hetkellä ei vain oikein jaksa olla positiivisella mielellä.