Burning angelwings to dust

Piipaa-auto menee jossakin. Asun todella lähellä Tyksiä, joka päivä ne ajelevat sinne ja takaisin, tuoden uusia ja uusia potilaita hoitoon. Yliopistolle mennessäni pyöräilen aina päivystyksen ja ensiavun vierestä. Välillä näkee ambulansihenkilökuntaa, kerran erästä potilasta kärrättiin paareilla. Muutaman kerran hoitajat olivat tupakalla päivystyksen oven viereisellä penkillä. Ja aina silloin tällöin mietin, että mitä jos itse joskus joutuisin ambulanssin kyytiin. Mistä se johtuisi, olisinko jäänyt auton alle, yrittänyt päättää päiväni, vai olisinko sittenkin jonkun seurassa. Kaksi ensimmäistä tuntuu suorastaan... mieluisalta.

Niin ei saisi ajatella.




Tällä hetkellä ei vain oikein jaksa olla positiivisella mielellä.

Surujen suo

Olen ollut tänään masentunut. Oikein kunnolla, olen tuntenut sellaisia tunteita, joita en ole aikoihin joutunut tervehtimään, saatika kestämään. Olo on ollut siis kamala. Peruin työvuoron ja jatkosta ei ole tietoa. En ole uskaltanut avata sähköpostiani, sitä virallista, jossa on mahdollisesti kannanotto työnohjauspyyntöön.
Terapia oli aamusta, ja sen jälkeen olin ihan romuna. Nyt olen saanut vähän kerättyä itseäni, mutta kello onkin lähes kaksitoista yöllä. Eli noin kaksitoista tuntia menty enemmän tai vähemmän huonoissa merkeissä.

Katsottiin tänään Sithin kosto, ja olen taas saanut muistutuksen, että rakastan Tähtien Sotaa enemmän kuin mitään muuta elokuva- tai kirjasarjaa.



Suuren epätoivon, surun ja pettymyksen lisäksi olen tuntenut hyvin vahvaa vihaa. Olen ollut - vihainen, suoraan sanottuna. En tiedä oikeastaan mille, ehkäpä kaikelle olemassa olevalle. Olen ollut - epäkelpo.

"The dark is generous, and it is patient.
It is the dark that seeds cruelty into justice, that drips contempt into compassion, that poisons love with grains of doubt.
The dark can be patient, because the slightest drop of rain will cause those seeds to sprout.
The rain will come, and the seeds will sprout, for the dark is the soil in which they grow, and it is the clouds above them, and it waits behind the star that gives them light.
The dark’s patience is infinite.
Eventually, even stars burn out."

- Matthew Stover - Star Wars Episode III: Revenge of the Sith

無

Ei yksinkertaisesti mitään tekemistä. Ei sitten yhtikäs mitään. Tyhjyyttä. Ei-mitään. Ei-olevaista. Tässähän voisi ryhtyä filosofiksi. Kaikki mikä on olevaista ja ei-olevaista on olemassa ja niin päin pois... Mistä tiedän että olen olemassa? Mitä jos olenkin vain joku oma hallusinaatio, jota ei olekaan. 

Mitä jos olenkin vain しにがみ(shinigami) , Joni on löytänyt jostakin Death Noten ja nyt näkee mut. Mutta enkös tietäisi itse jos olisin kuoleman jumala? Luulisi ainakin että tietäisin. Mutta... jos kaikki onkin vain illuusiota. Yhtä suurta huijausta. En tiedä. Olen ehkä aika sekaisin. Tai niin olenkin. Haluaisin vain unohtaa itseni johonkin, mutta en voi.

Elämän realiteetit odottavat liian kovina oven ulkopuolella. Valitettavasti osa niistä tuli oven sisäpuolelle, eli kotiin, turvapaikkaan. Kelalta selvityspyyntö. Asumislisästä. En ilmeisesti ollut täyttänyt hakemusta tarpeeksi oikein. Tai en ollenkaan oikein. Pahus.

Kuinka monta kertaa olenkaan toivonut, että olisin jedi. Silloin ei olisi tällaisia ongelmia, jedihän ei omista mitään ja aina tietää (ainakin suurin piirtein) mitä tehdä. Pääsisi pois näistä yhteiskunnan ongelmista. Jedit ovat ratkaisu. Hyvikset, sankarit.

Ahdistus. Pelko. Inho. 

Kaikkea tätä tyhjyys aiheuttaa. En ole tarpeeksi hyvä. Olen huomannut sen taas viime aikoina. En ole tarpeeksi hyvä ihmisille. Olen huono. Muut ovat parempia. Ainakin suurin osa tuntuu ajattelevan tällä tavoin. En kelpaa kenellekään. Miksi? Sitä en ymmärrä. Olen vain liian... erilainen. En siinä hyvässä mielessä, kuten eräät ovat erilaisia, koska pukeutuvat erilaisesti kuin muut ja korostavat erilaisuuttaan. Itse olen huonolla tavalla erilainen. Epänormaali. Outo.

Joskus toivoisin olevani normaali. Toivoisin, että pitäisin normaaleista asioista. Bilettämisestä, ihmisten kanssa oleilusta, Coldplaysta ja kaikesta muusta typerästä. Mutta sitten, juuri samalla hetkellä kun ajattelen näin, tajuan, etten todellakaan halua. Inhoan ryyppäämistä, ahdistun ihmisten seurassa, inhoan wannabe-erilaista pop-musiikkia enkä pidä Doctor Whosta. Haluan olla oma itseni.

Samalla mietin, miksi en kelpaa.

Tässähän on outoa se, että kelpaan kuitenkin joillekin. Mulla on muutamia (ilmeisesti oikeita) kavereita koulussa ja yksi kaveri joka ei ole koulussa. Ja Joni. Eli, en sittenkään ole yksin. Mutta yksinäisyyden tunne ei siltikään hellitä.

Haluaisin niin mieluusti pois tästä maailmasta. Sellaiseen maailmaan, johon kuuluisin. Kotona, täällä olen siinä maailmassa, mutta heti kun astun ulos ovesta, maailma muuttuu. En halua poistua täältä. Mutta se on pakko. Muuten on syrjäytynyt ja epänormaali. Epänormaali huonommalla tavalla kuin olen nyt.

Olen pettymys itse itselleni. On ihme, etten ole kuitenkaan kaikille. Olen niin sekaisin tällä hetkellä.

Cato Neimodia

Kylmä. Aamulla oli kylmä. Päivällä, no, ei ollut niin kylmä. Nyt on taas kylmä. En mennyt pianotunnille. Alustava flunssaolo, mutten myöskään jaksa.

Sain tänään kuulla, että eräät ihmiset, joita luulin kavereiksi, eivät taida ollakaan niin kavereita. Taitavat olla kateellisia, että asutaan Jonin kanssa kahdestaan... tai sitten mä olen vain niin kamala etten ansaitse kavereita. Tai no, ehkä ansaitsen jotakin kavereita, koska kuulin tämän jutun eräältä toiselta.

Väsyttää. Syysloma alkaa onneksi huomenna, eli torstaina on jo vapaapäivä. Paitsi tietty on terapia. Muuten ei mitään, voidaan olla kotona animepärinöissä.

Lievästi surullinen olo. Uupunut.
Eksynyt, ehkäpä.



Voisi jatkaa hiraganojen opettelua.

Go fishing

Kolme tuntia. Kolme tuntia aikaa ennen kuin täytyy lähteä. Terapiaa ei ole tänään, eli hiukan keventyi tämä päivä. Ahdistaa. Silti olen aloittamassa uuttaa harrastusta, boffausta. Kyllähän tekisi hyvää harrastaa liikuntaa, samaten tekisi hyvää ehkä tavata muita ihmisiä. Ja viettää aikaa muualla kuin kotona. No, sen näkee sitten että millaista se on. Varmaan ihan kivaa. Boffaus on kuitenkin suunniteltu täydentämään larppeja, eli ehkä muut harrastajat ovat myös nörttejä. Voisin löytää uusia nörttikavereita.

Muuten... ei mitään. Painajaisia, ahdistusta. Huonosti nukuttuja öitä. Väsyneitä päiviä. Motivaatio nolla. Ei jaksaisi yhtikäs mitään. Ei siis mitään. Ärsyttää suorastaan. En pidä itsestäni.

PienetMeluisatSienet, osa 6

Olen surullinen. Itkijä. Itkupilli. Pettymys. Tänään syödyn jäätelön määrä on jotakin, mitä en tiedä. Aika paljon, ehkä litra... Suklaajäätelöä. Huominen tuntuu raskaalta, täytyisi mennä kouluun. Kuinka mielelläni vain olisin, en menisi minnekään, jäisin kotiin ja olisin iloinen. Yksinäinen, ehkäpä, jos joutuisin olemaan yksin, mutta silti iloinen. Ei tarvitsisi tehdä mitään. Ei olisi paineita mistään. Nyt on. Pitäisi pystyä keskittymään ja oppimaan ja olemaan sosiaalinen ja niin edes päin... kaikkea ikävää. Ainakin nyt se tuntuu siltä. En tiedä, ehkä huomenna se ei olekaan niin pahaa. Ehkä se on ihan normaalia. Toivottavasti.
Mutta nyt olen vihainen. Vihainen mille? Itselleni. Hormoneille. Masennukselle. Ahdistukselle. Riippuvuudelle. Pahalle ololle. Kaikelle mikä saa olon tällaiseksi. Huonoksi. Haluan tuntea olon hyväksi.



Viillätyttää edelleen. Miten pystyn olemaan ilman? No, se on pakko, vaikka tuntuisikin inhottavalta. Ja niinhän se tuntuu. Ängst. Inhottaa. Itkettää. Miten saisi itkun tulemaan? En tiedä, se tässä tuntuukin pahalta. Haluaisin itkeä, ja tämän vuoksi ajattelen ikäviä asioita, mikä saa olon pahemmaksi. Mutta kun olo pahenee, itku ei tule. Hieno noidankehä, mites tästä pitäisi pois päästä, en tiedä. En tiedä mitään. Taidan olla vähän tyhmä.

Eskapisti

Onko siinä jotakin pahaa, ettei halua elää tässä maailmassa? Tämä maailma on julma, paha paikka. Muut, ei niin todelliset todellisuudet ovat huomattavasti parempia. Pelkästään jo internetin maailma on sata kertaa kiinnostavampi kuin oikea maailma. Muut, vielä epätodellisemmat maailmat ovat vielä kiinnostavampia.

Ehkä juuri sen takia en ole tässä maailmassa läheskään aina. Sen takia luen, pelaan ja katson elokuvia. En harrasta oikeastaan mitään, mikä toisi tähän maailmaan. Haluan vain pois, pois, pois. Parempaan paikkaan.

Nyhverö

Eilen oli kohtaus. Paha. Stressiahdistusmasennusitkupotkuraivarikohtaus. En jaksa paineita koulusta. Tiedän että bilsan lukeminen olisi pitänyt aloittaa jo kauan aikaa sitten, mutta en tietenkään aloittanut. En jaksanut. Tänään sitten heti terapian ja kauppareissun jälkeen alkaa hillitön ja epätoivoinen pänttääminen. Okei, olen lukenut tässä viimeisimmän viikon aikana lähes joka päivä, mutta se ei tunnu olevan tarpeeksi.

Olen vain kamalan väsynyt. Kyllästynyt siihen, kuinka paljon pitäisi jaksaa koko ajan. Ja se, mikä tässä ehkä kaikkein eniten ärsyttää on se, että tämä määrä, mitä pitäisi jaksaa, ei ole mitenkään ihmeellisen suuri. Ihan normaali. Kuka tahansa jaksaisi. Mutta ei, en jaksa. Onneksi kirjoitukset ovat kohta ohi. Mutta ne eivät siltikään jätä rauhaan, keväällä ne taas väijyvät valmiina tappamaan. Ja joka päivä joutuu kuuntelemaan sitä samaa keskustelua. Jos saan aineesta niin ja niin monta pistettä, niin sitten saan ällän, mut sit jos taas toi menee huonosti, niin... ...Aloitin kesällä jo lukemisen ja luin eilen viisi tuntia mutta en osaa mitään... Ja sitä rataa. Todella rasittavaa, kaikki puhuvat vain tulevista kirjoituksista ja siitä, millaisia arvosanoja halutaan.

Milloin mahtaa olla syysloma? Olisi kiva saada ajatukset välillä jonnekin aivan muualle. No, lokakuun toinen päivä julkaistaan (vihdoin!) Resident Evil 6, siinä saa sitten ajateltavaa mukavasti. Ja sit tulee uusi Assasin's Creed. Ja kaikkea tämmöistä, neljäs (tai no, miten sen nyt ottaa...) God of War ilmesty myös silleen, no ei nyt ihan lähiaikoina mutta kuitenkin melko lähiaikoina. Niin paljon pelejä!

Ehkä tässä jotekin pärjää sittenkin.

Viimeinen veto

Ahdistus. Tarkoitus oli opiskella, mutta ei, tässä sitä taas ollaan. Turha varmaan sanoakaan, että tekisi niin hirvittävästi lopettaa jo kauan kestänyt lakko, ja antaa ihon mennä rikki. Mutta kun. En voi.
Sekin ahdistaa. En saa ahdistusta purettua oikeastaan millään tavalla. Tuolla olisi irtokarkkeja, voisi syödä, mutta en halua syödä ahdistukseen. Ties vaikka rupeaisin lihomaan. Tässä sitten juon Pepsi Maxia ja yritän olla normaali...

Kirjoitukset ahdistaa ihan kamalasti. Tekisi mieli vain lakata olemasta. PIM. Näin, olen poissa... mutta ei, ei ole mahdollista. Ärsyttää suorastaan. Niin paljon raivoa sisällä, mutta sitä ei saa purettua mihinkään. Ei pysty edes itkemään. Tosi veikeätä.
Haluan pois.




Mutta... toisaalta en halua. Haluaisin vain kaiken muuttuvan mukavaksi. Haluaisin, ettei elämä olisi näin raskasta, näin väsyttävää, näin inhottavaa. Elämässä on hyvääkin, haluaisin sitä enemmän. Tähän tietty voidaan tulla sanomaan "elämä ei ole ruusuilla tanssimista", mutta silti. Haluaisin jotakin kivaa... Lomaa. Lomaa stressistä. Lomaa koulusta.

Haluan pois lukiosta. Olen ollut siellä nyt ihan tarpeeksi. Joo, siellä on kivaa ja hyvä yhteishenki mutta silti. En jaksa opiskella enää turhanpäiväistä... haluan päästä tekemään sitä mitä kiinnostaa. Todellakin, yliopisto ei ole oikea paikka mulle. Toivottavasti ammattikorkeassa pärjäisin. Siellä varmaan on ainakin vähän käytännön hommiakin... toivottavasti. Jos ei ole, niin sitten on kyllä angst. Mutta, ehkä sen kestää paremmin kun tietää, että sitten on ainakin valmistumassa ammattiin. Sellaiseen ammattiin, mistä pitää. Vaikea kuvitella, että tietotekniikalla ei pääsisi kivoihin nörttitehtäviin. Varsinkin jos erikoistuu peliteknologiaan. Sit kun vielä saisi tehdä pelejä niin olis tosi jees...

Huomenna taas kouluun. Keskiviikko on samanaikaisesti kamala että ihana päivä. Sen jälkeen ei sitten tarvitse lukea muutamaan kuukauteen. Sitten alkaakin hauskuus.

Mut joo, itseinho on kyllä aika korkealla. Pitäis pystyä opiskelemaan, mutta se on hiukkasen hankalaa kun samanaikaisesti tekisi mieli hakea veitsi ja vetää se viimeinen veto. Viillätyttää. Kappas, uusi sana keksitty. Wohoo.

Fanboy

"I think you know in your heart that you're meant for something extraordinary."

"And you, Master. What does your heart tell you you're meant for?"

"Infinite sadness."

Obi-Wanin viisaita sanoja. Täytyisi ehkä oikeasti yrittää päästä taas oikeaan elämään kiinni, eikä vain katsella ja lukea lisää Tähtien Sotaa.

Espoolaisesta divarista tilaamani Dragonlance saapui! Hyllyssä on siis parikymmentä Dragonlancea, Sormusten Herra, Star Wars -kirjoja ja Hobitti, jotka kaikki odottavat lukemista. Kaiken lisäksi pelihyllyssä on aina AC Revelationista White Knight Chroniclesiin pelattavaa. Niin paljon kaikkea... mutta silti pitäisi opiskella. Joku voisi miettiä, että eikö mua kiinnostaisi viettää aikaa ihmisten kanssa. No, ei oikeastaan. En pidä todellisuudesta. Enkä ihmisistä erityisesti. Siinä ollaan Jonin kanssa samanlaisia, kumpikin suosii eläimiä, eikä pidä ihmisistä niin paljon.

"We'll have to stand and fight – or in your case, just stand."