How ya doin', bro?

Ahdistus.

Käppäilin apteekkiin hakemaan Seronilia. Nyt sitä on sitten kolmenkympin annos saatavilla. Lähetin viestin äidille, että onhan se ihan okei, että nostan. Joo, on se, mutta pitäisikö miettiä, että tekeekö tämä jatkuva neljän seinän sisällä oleminen ahdistuneeksi. No ei, voin kertoa sen. Mutta myötäilin puhelimessa, soittivathan ihan New Yorkista asti. Ja olin vahingossa vienyt kahden turhan puhelimen lisäksi yhden hyödyllisen puhelimen Ekotorille. Huomenna lähden metsästämään sitä takaisin. Toivottavasti kukaan ei ole ottanut sitä vielä.

Panikoin tämän puhelinkeskustelun jälkeen, johtuen siitä, no, puhelinjutusta. Siis PANIKOIN ihan hyperventilointia myöten. Hieman erikoista, mutta... Joni suorastaan turhautui siihen, mutta samalla siitä tuli esille se, että se ei vain ymmärtänyt oikein, mitä päässäni liikkuu. Ruokaa syödessäni romahdin vain ihan järkyttävään itkuun, jota seurasi nopsaa hengittämistä ja yksinkertaisesti paniikkia. Nyt ahdistaa kun pelkästään ajattelen sitä. Toivon todella, että saan asiat järjestettyä.
Yritin tehdä hyvää, mutta päädyinkin olemaan vain huono!

On tehnyt mieli viiltää lisää, mutta en ole tehnyt sitä. Lupasin. Mutta anteeksi, avasin vähän vanhoja. Mutta vain vähän. Verta ei tullut (paljoa), mutta kipua sitäkin enemmän. En vain selviä muuten.

Nää on taas näitä hetkiä, jolloin tuntuu että en vain kestä.

"STOP
I wanna go home
Take off this uniform and leave the show
But I'm waiting here in this cell because
I have to know

Have I been guilty all this time?"

- Roger Waters

My filthy little secret

Kerroin Jonille. En vain pystynyt pitämään yhdeksää valhetta piilossa. Jos se olisi selvinnyt muuta kautta, en tiedä mitä olisi käynyt. Yksittäisistä naarmuista en ole kertonut, ehkä siksi tämä yhdeksäinen olikin niin järkytys sille. Tai no, pettymys, lähinnä. Munhan oli pitänyt päästä tästä irti jo ajat sitten.
Ei, en ole.

Yritän vain pitää naarmut eri puolilla kehoa, ja teen ne hakaneulalla, siten, että ne näyttävät raavituilta. Yksittäisiltä. Vahingoilta. En vain pysty kohtaamaan totuutta, etten ole tarpeeksi vahva. Että olen heikko. Etten pidä itsestäni.

Olen kovin surullinen, tunnen itseni yksinäiseksi. Olen harkinnut hakevani lisää Seronilia apteekista, resepti on kolmeenkymppiin. Voisi olla hyväksi nostaa, on ollut niin käsittämättömän huono olla pitkän aikaa.

Uusi Ghibli-elokuva on julkaistu, eikä Suomessa siitä ole sihahdettu sanaakaan.

En pysty edes itkemään.

ばか

Annoin periksi. Viilsin/naarmutin/raavin ihoa. Eikä se edes auttanut oloa loppujen lopuksi. Tuli ehkä vain pahempi olo.

Olen tyhmä.

Paahtovanukas

Tänään on ollut ihan mukava päivä. Pääsin ajelemaan (paljon), ja näin yhtä kaveria pitkästä aikaa. Opin pelaamaan kasipalloa ja kävin kääntymässä vanhan kotitalon pihalla.

Mutta.

Olen kateellinen ihmisille, joilla on (kunnolla) näkyviä arpia. Tiedän, se on tyhmää.
Noloa.
Hävettävää.

Mutta silti haluan itsellenikin arpia. Paljon. Näkyviä. Piilossa.
En ymmärrä sitä itsekään.

Tiedän, että oikeasti en halua sitä. Minä en halua sitä. Mutta minä taas haluaa sitä. Kumpi on oikea? Nyt vain toinen puhuu, ja se on se, joka haluaa verta ja jälkiä.

Taidan olla vähän tyhmä.

Olen ollut ahdistunut näin illalla. Kuten aina. Latasin puhelimeen "mood tracker" -sovelluksen, oon unohtanut täyttää sitä.

Glbxt

Heräsin aamulla, yhden aikoihin iltapäivällä, järkyttävään päänsärkyyn. Se tunki uniinkin. Nyt, 1800mg Buranaa on taltuttanut hakkaavan kivun pieneksi mutta häiritseväksi. Olo on paha.

Väsyttää kovin, unirytmi on ihan sekaisin. Illat menee Pokémon Bluen kanssa, Wigglytuff of Doom tuhoaa kaikki jotka eteen sattuvat. Koitan pitää elämästä jollakin tavalla kiinni, varasin ajan poliisille, jos viimeinkin saisin uuden passin. Silti ote lipsuu kovin, nytkin istun koneella yöpaitasillani, vaikka kello on viisi. Illalla. Päivällä.

Olen raapinut erään naarmun päätä uudestaan ja uudestaan auki, se on hieman turvonnut ja tulehtunut, mutta haluaisin levittää vereslihaa pidemmälle. Olin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni todella lähellä terottimen purkamista ja terän vaikutuksen ihoon tutkimista, mutten sitten tehnytkään sitä. Olin vähän pettynyt, menin valittamaan puolinukuksissa olevalle Jonille, miten ahdistaa. Viivottimella painoin oikein punaisen jäljen reiteen, mutta se on harmikseni jo haihtunut paremmille metsästysmaille.

Olen niin saamaton, että suurin saavutukseni tällä viikolla on The Walking Deadin läpipeluu.

"I wish I could come back to you
Once again feel the rain
Falling inside me
Cleaning all that I've become"

- Tuomas Holopainen

Fuk fuk fuk

Turkistarhausaloite kaatui, mitä tästä pitäisi ajatella? No sitä, että raha on tärkeämpää kuin eläinten hyvinvointi.

Että silleen, hienoa Suomi, täällä ei piitata eläimistä eikä vähemmistöistä.

Anteeksi, oon vähän vihainen.

Ai niin vielä, katsokaas tätä. Ehkä kanat eivät olekaan niin tyhmiä. Tai sitten lapset ollaan vain yliarvioitu...

The blade will keep on descending

Ei pitäisi lurkkailla normaalien, iloisten ihmisten blogeja. Sellaisten, joiden kanssa on ollut samassa koulussa, mutta ei ole ollut ollenkaan tekemisissä. Siitä tulee vain paha mieli.
Muut kirjoittavat hyviä arvosanoja, itselläni on B:n paperit. Paikat yliopistoon on selvillä, itse kitkuttelen tässä, tietämättä pääsenkö "jatkoamikseen".

Ahdistusta on ollut paljon. Tänäänkin, koko päivän olen ollut hyvin, hyvin ahdistunut. Ja masentunut, en ole jaksanut tehdä oikein mitään. Pitäisi siivota ja opiskella, mutta tuntuu, ettei musta ole siihen. Musta ei ole mihinkään.

"Everyone must bury their own
No pack to bury the heart of stone
Now he's home in hell, serves him well
Slain by the bell, tolling for his farewell

The morning dawned, upon his altar
Remains of the dark passion play
Performed by his friends without shame
Spitting on his grave as they came"

- Tuomas Holopainen

Yo...

Huonot arvosanat, englantia lukuun ottamatta, mutta läpi.
Jos pääsen ammattikorkeaan, niin arvosanoilla ei ole enää mitään väliä.

Mutta sitä ennen, tuli itkettyä ja tulee itkettyä. Äiti kuulosti hieman pettyneeltä puhelimessa, vaikka sanoikin lopussa "älä ole murhemielellä".

Mutta voiko tästä olla iloinen? Voinko olla tyytyväinen numeroihin, jotka ovat parhaimmillaan kolme numeroa todistusta huonompia.

Ajattelin irtisanoutua ensi viikolla. Pitäisi ehkä ilmoittaa ylemmille tahoille.

Shimatta vaan sullekin

Tiesin, että fysiikan yo-koe meni huonosti, mutta nyt vastaukset luettuani olen ihan epätoivoinen. Tuleeko sieltä edes B? Ja joo, todistuksessahan mun fysiikka on 8.

Väsyttää.

Maanantaina ruotsi. Piti ottaa kotoa lakritsiteetä mukaan, unohdin.

Duumipeikko

On tyhjä tyhjä tyhjä tyhjä tyhjä olo. Mutta saman aikaisesti niin iso iso iso iso iso olo, että hyvä että mahdun tänne. Ja samalla välillä jostakin tulee se hei kyllä sä oot hyvä ja kelpaat, sulla on poikaystävä ja kavereita, älä ole surullinen, mutta sitten joku toinen aina hiljentää sen jesarilla ja sulloo sen siivouskaappiin Pyramid Headin raiskattavaksi.

Huomenna koulussa on taidepäivä, en tiedä mitä siellä teen kun en ole mihinkään ilmoittautunut. Yksi opettaja pyysi mua vetämään teatteri-improja, ehkä sitten oon siellä ja näytän hipstereille miten improtaan. Jes. No, kyllä se Miss Farkku-Suomen voittaa.

Täytyisi käydä kaupassa, maito ja leipä on loppu. Samoin hedelmät, mutta niitä ehkä ostetaan vasta huomenna oikealla kauppareissulla. Söin eilen popcornia, tekisi taas mieli. Pussi maksaa vain kahdeksankymmentä senttiä, eli ei paljon, mutta olenko sitten kauhean epäterveellinen jos syön taas sellaista? On se vaikeaa olla tämmöinen, kun ei tiedä mitä pitäisi syödä ja mitä ei...

Omituinen olo, ihan kuin mittarimato... jos mittarimadot mitään ylipäätään tuntevatkaan. Ehkä se onkin pointti, en oikein tunne mitään kun en oikein ymmärrä mitään. Olen vain ja möllötän. Olen siis... mölli? Möllö? Joku vaan. Mittarimato on ihan hauska sana. Mutta en ole mato. Enkä mittari.

Olisin mieluusti muumi. Muumeilla on kivaa, ei pahoja ongelmia. Muumit ovat onnellisia...

Olisi vain kiva että voisi paeta todellisuutta taas hetkeksi.

怒り

Olen vihainen. Aggressio valtaa mielen. Miksi? Koska vihaan kaikkea. Ihmisiä. Elämää. No, lähinnä vain ihmisiä. Ärsyttää kamalasti. En ymmärrä mistä tämä ihmisvihani johtuu, mutta tämä ei ole ensimmäinen kerta kun tunnen sitä. Inhottaa, ei tällainen pitäisi olla. Humanisti pitäisi olla, ihmisiä pitäisi rakastaa. Mutta ei, en osaa rakastaa lajia joka tuhoaa kaiken. Pidän yksittäisistä ihmisistä, oikeastaan alle kymmenestä jos ihan totta puhutaan, jos vähän totuutta venytellään niin hiukan enemmästä, mutta muuten, äh, inhoan... kaikkia, jotka teeskentelevät jotakin muuta kuin mitä ovat.



Olen vain niin uskomattoman kiukkuinen, etten tiedä miten purkaisin sen. Viillätyttää taas. Mutta en viillä. Valitettavasti...(?)

Seuraava Holopaisen kynäilemä teksti on osoitettu kaikille sellaisille ihmisille, jotka ovat minua joskus loukanneet, valehdelleet minulle tai kohdelleet minua yksinkertaisesti ikävästi. Taitaa olla niin, että kukaan heistä ei lue tätä. No, jos joskus eksyvät tänne (toivottavasti ei), niin olkaa hyvä:

"Wake up, mow the weed
You'd be nothing without me
Take my life if you have the heart to die

You bastards tainted my tool
Raped my words, played me a fool
Gather your precious glitter and leave me be
The Great Ones are all dead
And I'm tired, too

I truly hate you all!"

Hiljainen mäki

Aamulla kyyninen ja skeptinen ja ilkeä minä nauroi ikkunasta katsoessani, miten ihana falloksenjatke-BMW ei tahtonut käynnistyä (tai ehkä käynnistyi mutta mihinkään ei lähtenyt) "kylmän" sään takia. Tämän takia ei keskieurooppalaisia autoja. Okei, saattoi se olla Audikin. Mutta sama asia. Ei ikinä. Oli muuten katumaasturi.

Aamupäivällä iloinen ja onnellinen ja 可愛い minä katsoi uudestaan Kissojen valtakunnan ja oli niin leppoisa ja ihana että ihan ällöttää. No ei, lähinnä vain säälittävä nörttijapsianimufani.

Vanhemmat tulivat tänään käymään, ja äiti vihjaili jotakin Seronilin laskemisesta (tällä hetkellä 30 mg joka aamu)... silloin sisällä asuva masennuspeikko heräsi ja rupesi selittämään (itselleni, ei ääneen), miten olo huononee heti kun lääkettä laskee. En uskalla olla ilman. Melatoniinista luovuin vähän aikaa sitten, mutta lähiaikoina en olekaan nukkunut kovin hyvin. Meinaan nukahdella tunneille, onko tämä merkki, että olisi aika jatkaa öiden yli nukkumista lähes luonnollisten lääkkeiden avulla..?

Jostakin syystä vanhemmat (tai no ainakin äiti) haluaisivat joskus terapiaan mukaan. En ymmärrä miksi. En halua niitä sinne. En todellakaan. Mutta enhän mä voi sitä sanoa suoraan. Olisin törkeä. Ja sitten mun pitäisi keksiä joku hyvä selitys. En vain halua kuulostaa ehkä vähän pöhköltä. Ainakin säälittävältä.　

Mutta eikö se sovi tällaiselle säälittävälle ihmiselle? Olenhan nyt yleisellä tasolla mitattuna aika säälittävä, joten ei olisi mitään uutta, että tekisin itsestäni vielä alemman mato matalan kuin nyt olenkaan.

Patteri on edelleen ihan kylmä vaikka säädin sen jo kolmoselle. Onneksi täällä on lämmin.

Ulkona on edelleen lunta.
Eikä edes ahdista. Eikä ole iloinenkaan olo. On... tunteeton olo. Turta. Jollakin tapaa tämä tunteeton olotila ahdistaa, mutta ei niin paljon että sitä ahdistukseksi voisi kutsua.


"When I was a child I had a fever 
My hands felt just like 
Two balloons 
Now I've got that feeling once again 
I can't explain 
You would not understand 
This is not how I am 

I... Have become comfortably numb"

- Roger Waters 

無

Ei yksinkertaisesti mitään tekemistä. Ei sitten yhtikäs mitään. Tyhjyyttä. Ei-mitään. Ei-olevaista. Tässähän voisi ryhtyä filosofiksi. Kaikki mikä on olevaista ja ei-olevaista on olemassa ja niin päin pois... Mistä tiedän että olen olemassa? Mitä jos olenkin vain joku oma hallusinaatio, jota ei olekaan. 

Mitä jos olenkin vain しにがみ(shinigami) , Joni on löytänyt jostakin Death Noten ja nyt näkee mut. Mutta enkös tietäisi itse jos olisin kuoleman jumala? Luulisi ainakin että tietäisin. Mutta... jos kaikki onkin vain illuusiota. Yhtä suurta huijausta. En tiedä. Olen ehkä aika sekaisin. Tai niin olenkin. Haluaisin vain unohtaa itseni johonkin, mutta en voi.

Elämän realiteetit odottavat liian kovina oven ulkopuolella. Valitettavasti osa niistä tuli oven sisäpuolelle, eli kotiin, turvapaikkaan. Kelalta selvityspyyntö. Asumislisästä. En ilmeisesti ollut täyttänyt hakemusta tarpeeksi oikein. Tai en ollenkaan oikein. Pahus.

Kuinka monta kertaa olenkaan toivonut, että olisin jedi. Silloin ei olisi tällaisia ongelmia, jedihän ei omista mitään ja aina tietää (ainakin suurin piirtein) mitä tehdä. Pääsisi pois näistä yhteiskunnan ongelmista. Jedit ovat ratkaisu. Hyvikset, sankarit.

Ahdistus. Pelko. Inho. 

Kaikkea tätä tyhjyys aiheuttaa. En ole tarpeeksi hyvä. Olen huomannut sen taas viime aikoina. En ole tarpeeksi hyvä ihmisille. Olen huono. Muut ovat parempia. Ainakin suurin osa tuntuu ajattelevan tällä tavoin. En kelpaa kenellekään. Miksi? Sitä en ymmärrä. Olen vain liian... erilainen. En siinä hyvässä mielessä, kuten eräät ovat erilaisia, koska pukeutuvat erilaisesti kuin muut ja korostavat erilaisuuttaan. Itse olen huonolla tavalla erilainen. Epänormaali. Outo.

Joskus toivoisin olevani normaali. Toivoisin, että pitäisin normaaleista asioista. Bilettämisestä, ihmisten kanssa oleilusta, Coldplaysta ja kaikesta muusta typerästä. Mutta sitten, juuri samalla hetkellä kun ajattelen näin, tajuan, etten todellakaan halua. Inhoan ryyppäämistä, ahdistun ihmisten seurassa, inhoan wannabe-erilaista pop-musiikkia enkä pidä Doctor Whosta. Haluan olla oma itseni.

Samalla mietin, miksi en kelpaa.

Tässähän on outoa se, että kelpaan kuitenkin joillekin. Mulla on muutamia (ilmeisesti oikeita) kavereita koulussa ja yksi kaveri joka ei ole koulussa. Ja Joni. Eli, en sittenkään ole yksin. Mutta yksinäisyyden tunne ei siltikään hellitä.

Haluaisin niin mieluusti pois tästä maailmasta. Sellaiseen maailmaan, johon kuuluisin. Kotona, täällä olen siinä maailmassa, mutta heti kun astun ulos ovesta, maailma muuttuu. En halua poistua täältä. Mutta se on pakko. Muuten on syrjäytynyt ja epänormaali. Epänormaali huonommalla tavalla kuin olen nyt.

Olen pettymys itse itselleni. On ihme, etten ole kuitenkaan kaikille. Olen niin sekaisin tällä hetkellä.

PienetMeluisatSienet, osa 6

Olen surullinen. Itkijä. Itkupilli. Pettymys. Tänään syödyn jäätelön määrä on jotakin, mitä en tiedä. Aika paljon, ehkä litra... Suklaajäätelöä. Huominen tuntuu raskaalta, täytyisi mennä kouluun. Kuinka mielelläni vain olisin, en menisi minnekään, jäisin kotiin ja olisin iloinen. Yksinäinen, ehkäpä, jos joutuisin olemaan yksin, mutta silti iloinen. Ei tarvitsisi tehdä mitään. Ei olisi paineita mistään. Nyt on. Pitäisi pystyä keskittymään ja oppimaan ja olemaan sosiaalinen ja niin edes päin... kaikkea ikävää. Ainakin nyt se tuntuu siltä. En tiedä, ehkä huomenna se ei olekaan niin pahaa. Ehkä se on ihan normaalia. Toivottavasti.
Mutta nyt olen vihainen. Vihainen mille? Itselleni. Hormoneille. Masennukselle. Ahdistukselle. Riippuvuudelle. Pahalle ololle. Kaikelle mikä saa olon tällaiseksi. Huonoksi. Haluan tuntea olon hyväksi.



Viillätyttää edelleen. Miten pystyn olemaan ilman? No, se on pakko, vaikka tuntuisikin inhottavalta. Ja niinhän se tuntuu. Ängst. Inhottaa. Itkettää. Miten saisi itkun tulemaan? En tiedä, se tässä tuntuukin pahalta. Haluaisin itkeä, ja tämän vuoksi ajattelen ikäviä asioita, mikä saa olon pahemmaksi. Mutta kun olo pahenee, itku ei tule. Hieno noidankehä, mites tästä pitäisi pois päästä, en tiedä. En tiedä mitään. Taidan olla vähän tyhmä.

Hallusinaatio

Nälkäinen, kiukkuinen, itkuinen. Haluaisin niin hirveästi itkeä, mutta jotenkin, jostakin syystä se ei onnistu. Haluaisin syödä... äsken syötiin jäätelöä. Voisin unohtaa painoasiat ja syödä.

Sisälläni on paljon purkautumatonta vihaa. Olen ollut niin pitkään onnellinen, että nyt se kostautuu. Tekisi mieli kiroilla, mutten harrasta sellaista. Olen vihainen. Ärtynyt.

Enkä osaa edes kirjoittaa. No nyt tuntuu surkealta. Pahus sentään.

Epäonnistuja

Huono. Tyhmä. Idiootti.
Avuton surkea itkupilli, joka ei pysty mihinkään. Luuseri. Pitäisi olla onnellinen, mutta ei, ei pysty. Jostakin saa aina väännettyä jotakin tyhmää. Voi että kun ei ole mitään terävää lähimaastossa. Pitikin mennä viemään se harppikin pois...

Muutto on lauantaina. Silti olen tämmöinen. Oon mainostanut olevani onnellinen, mutta ei, nytkin olen ihan surullinen. Enkö onnistu missään? Ansaitsenko tätä? Ansaitsenko mitään? Mihin tämä kaikki kaatuu? Pelottaa. Jotenkin mokaan tämän kuitenkin. Ainahan se on mun syy. Olen aina väärässä. Ei mulla ole oikeutta olla surullinen. Kaikki on hyvin. Mikään ei ole huonosti. Miksen sitten voi olla iloinen?

Olen vihainen itselleni. Tekisi mieli rankaista itseäni, mutta millä? Ja.. mistä? Siitä että oon surullinen? Masentunut? Ahdistunut? Siitä että olen olemassa?

Se mielikuva, kun jokin terävä lävistää kämmenen. Sitten jalan. Jatkuvasti mielessä. En ymmärrä miksi, mutta aina se tulee kun on tämmöinen mieliala. Vähän väsyttää. En halua mennä nukkumaan. Näen painajaisia.

"Lopettaisit tollasen turhan surullisena olemisen."

Olispa se niin helppoa.

Superman

Nothing Compares 2 U soi päässä, Northern Kingsin versio, luonnollisesti. En edes tiedä miten se oikeasti menee.

Huomenna on tarkoitus lähteä sänkyjä katselemaan, jotta semmonen olis sitten valmiina kun muutetaan.

On yksinäinen olo. Tarvitsisin huomiota, mutta samalla en halua. Haluan olla yksin... mutten sitten kuitenkaan. Ihmeellistä. Hankalaa. Outoa. Semmoinenhan minä olen.
Outo.
Hankala.

Outouden puolesta puhuu ainakin se, että koen kaikilla esineillä ja asioilla olevan tunteet. Jätin harpin (viimeinkin) Jonin luokse, ja enköhän silloin pohtinut, että mitä jos sille tulee paha mieli. Kyllä, harpille. Normaalia? Tuskin. Tyypillistä mulle? Todellakin.

Jostakin syystä mulla on ollut koko elämäni jonkinlainen mielikuvitusmaailma rinnakkaistodellisuutena tähän oikeaan. Pienenä oli erilaisia, varmaan leikeiksi niitä voisi kutsua, kestivät monta vuotta, mutta vielä edelleen mulla on omat ajatukset rinnakkaisista maailmoista. Samanaikaisesti tiedän, ettei niitä ole, mutta osa musta haluaa uskoa, että ne ovat oikeasti.
Pelasin eilen Final Fantasy II:sta, jolloin musta tuli hirvittävän surullinen. Olen koko elämäni ollut myös eräänlainen fantasiafriikki, johtuen varmaan eskapistisesta luonteestani. Pienenä luin Pottereita, nyttemmin Dragonlanceja, olen myös entinen World of Warcraftin pelaaja, nykyinen Warcraft III - ja Final Fantasy -nörtti. Ja haluan niin kovin fantasiamaailmaan. Oikea maailma on niin julma ja karu, esimerkkinä Krynn (Dragonlance) olisi ihana asuinpaikka... tavallaan. Kuvitelmissani olisin tietty maagi, enkä mikään köyhä talonpoika. Haluaisin osata taikoa. Olen halunnut sitä ihan älyttömän kauan. Valitettavasti mulle ei koskaan tullut kutsua Tylypahkaan. Eikä ilmennyt muitakaan lahjoja.

Olen niin surullinen. Vain siksi, että elän oikeassa maailmassa. En halua.

"The words don't make it good,
The pills never made me see.
If there would be a better way for me to be.

The towers of my nightmares,
The city of my dreams.
I'm drawn to you with love and loathing.
This is my home and here I'll stay.
Now and forever."

- Marco Hietala

Ahdistuspallero XXXVII

Miten voi ahdistaa, vaikka oon saanut viettää kolme päivää Jonin kanssa? Silti, ahdistus iski tänään. Pahasti. Erittäin pahasti.

Ja suru. Niin voimakas. Musertava. Kaikkein kamalinta on kuitenkin ehkä se, miten näkee rakkaan vieressä olevan niin epätoivoinen, kun ei yksinkertaisesti tiedä, mistä paha olo johtuu. Syyllisyys.

Pääkipu. Lääkkeitä on mennyt paljon. Miksi, en tiedä. Pää vain kipuilee.

Ahdistus. Masennus. Suru.


"My fall will be for you
My love will be in you
If you be the one to cut me
I will bleed forever"


- Tuomas Holopainen

Sniff

"You are the moon pulling my black waters
You are the land in my dark closet
Stay by my side until it all goes dark forever
When silent the silence comes closer"


- Tuomas Holopainen

Ahdistus. Pitäisi mennä suihkuun ja sitten lähteä kaupunkiin Jonia tapaamaan. Mutta silti jumitan täällä. No, ei tässä mikään kiire vielä ole. Haluan karkkia.

Ahdistuspallero XXXIV

No, ylppärijuhlissa ja Karjalohjalla meni hyvin, paitsi että nyt on flunssa. Mutta.
Kun lähdettiin kaverin pihasta, niin eiköhän postilaatikko kolhaissut autoa pahasti. Ja nyt sain kuulla siitä. On paha olla. Syyllinen olo. Haluaisin vahingoittaa itseäni niin kovin. Viiltää käsivarsiin, jalkoihin, kylkiin, ihan mihin vain. Olen epäonnistunut. Ja sen kunniaksi saan kulkea työmatkat bussilla. Jos joudun täältä asti kulkemaan, niin mua ei näy kuukauteen kotona, busseja menee niin huonosti. Paha paha paha paha paha paha olla.

En osaa enää itkeä. Haluan vahingoittaa itseäni. Sitten voisin itkeä. Syyllisyyttä. Ja kipua.

Mutta ei, en voi tehdä sitä. Lupasin Jonille. Tästä asiasta äiti mua moralisoi, miten voin olla viiltämättä vain jonkun toisen puolesta, enkä itseni. Mitä väliä sillä on? Jos en arvosta itseäni, niin sitten en arvosta. Kun tuntuu siltä, ettei vanhemmatkaan mua arvosta. Tai ainakaan ne ei sitä osoita.

Inhottava olo. Huomenna pitäisi lähteä Helsinkiin. En halua. Haluan jäädä peiton alle, ja nukkua. Nukkua kauan. Todella kauan. Ikuisesti.

Nähtiin kahden päivän aikana kolme hirveä. Vältin kolme hirvikolaria. Onneksi, koska oli ihmisiä kyydissä.

On nälkä. Voisin mennä syömään. En mene. En halua. Saan kuitenkin kuulla tosta vahingosta. Kyllä, se oli vahinko. Mutta väliäkö hällä, en ollut tarpeeksi huomioiva. Olen huono. Huono. Huono.

Nopeasti hyvä mieli menee pois. On se heikko juttu. Jännää sinänsä. Ehkä en ole vielä tarpeeksi onnellinen.