Duumipeikko

On tyhjä tyhjä tyhjä tyhjä tyhjä olo. Mutta saman aikaisesti niin iso iso iso iso iso olo, että hyvä että mahdun tänne. Ja samalla välillä jostakin tulee se hei kyllä sä oot hyvä ja kelpaat, sulla on poikaystävä ja kavereita, älä ole surullinen, mutta sitten joku toinen aina hiljentää sen jesarilla ja sulloo sen siivouskaappiin Pyramid Headin raiskattavaksi.

Huomenna koulussa on taidepäivä, en tiedä mitä siellä teen kun en ole mihinkään ilmoittautunut. Yksi opettaja pyysi mua vetämään teatteri-improja, ehkä sitten oon siellä ja näytän hipstereille miten improtaan. Jes. No, kyllä se Miss Farkku-Suomen voittaa.

Täytyisi käydä kaupassa, maito ja leipä on loppu. Samoin hedelmät, mutta niitä ehkä ostetaan vasta huomenna oikealla kauppareissulla. Söin eilen popcornia, tekisi taas mieli. Pussi maksaa vain kahdeksankymmentä senttiä, eli ei paljon, mutta olenko sitten kauhean epäterveellinen jos syön taas sellaista? On se vaikeaa olla tämmöinen, kun ei tiedä mitä pitäisi syödä ja mitä ei...

Omituinen olo, ihan kuin mittarimato... jos mittarimadot mitään ylipäätään tuntevatkaan. Ehkä se onkin pointti, en oikein tunne mitään kun en oikein ymmärrä mitään. Olen vain ja möllötän. Olen siis... mölli? Möllö? Joku vaan. Mittarimato on ihan hauska sana. Mutta en ole mato. Enkä mittari.

Olisin mieluusti muumi. Muumeilla on kivaa, ei pahoja ongelmia. Muumit ovat onnellisia...

Olisi vain kiva että voisi paeta todellisuutta taas hetkeksi.

Eskapisti

Onko siinä jotakin pahaa, ettei halua elää tässä maailmassa? Tämä maailma on julma, paha paikka. Muut, ei niin todelliset todellisuudet ovat huomattavasti parempia. Pelkästään jo internetin maailma on sata kertaa kiinnostavampi kuin oikea maailma. Muut, vielä epätodellisemmat maailmat ovat vielä kiinnostavampia.

Ehkä juuri sen takia en ole tässä maailmassa läheskään aina. Sen takia luen, pelaan ja katson elokuvia. En harrasta oikeastaan mitään, mikä toisi tähän maailmaan. Haluan vain pois, pois, pois. Parempaan paikkaan.

Superman

Nothing Compares 2 U soi päässä, Northern Kingsin versio, luonnollisesti. En edes tiedä miten se oikeasti menee.

Huomenna on tarkoitus lähteä sänkyjä katselemaan, jotta semmonen olis sitten valmiina kun muutetaan.

On yksinäinen olo. Tarvitsisin huomiota, mutta samalla en halua. Haluan olla yksin... mutten sitten kuitenkaan. Ihmeellistä. Hankalaa. Outoa. Semmoinenhan minä olen.
Outo.
Hankala.

Outouden puolesta puhuu ainakin se, että koen kaikilla esineillä ja asioilla olevan tunteet. Jätin harpin (viimeinkin) Jonin luokse, ja enköhän silloin pohtinut, että mitä jos sille tulee paha mieli. Kyllä, harpille. Normaalia? Tuskin. Tyypillistä mulle? Todellakin.

Jostakin syystä mulla on ollut koko elämäni jonkinlainen mielikuvitusmaailma rinnakkaistodellisuutena tähän oikeaan. Pienenä oli erilaisia, varmaan leikeiksi niitä voisi kutsua, kestivät monta vuotta, mutta vielä edelleen mulla on omat ajatukset rinnakkaisista maailmoista. Samanaikaisesti tiedän, ettei niitä ole, mutta osa musta haluaa uskoa, että ne ovat oikeasti.
Pelasin eilen Final Fantasy II:sta, jolloin musta tuli hirvittävän surullinen. Olen koko elämäni ollut myös eräänlainen fantasiafriikki, johtuen varmaan eskapistisesta luonteestani. Pienenä luin Pottereita, nyttemmin Dragonlanceja, olen myös entinen World of Warcraftin pelaaja, nykyinen Warcraft III - ja Final Fantasy -nörtti. Ja haluan niin kovin fantasiamaailmaan. Oikea maailma on niin julma ja karu, esimerkkinä Krynn (Dragonlance) olisi ihana asuinpaikka... tavallaan. Kuvitelmissani olisin tietty maagi, enkä mikään köyhä talonpoika. Haluaisin osata taikoa. Olen halunnut sitä ihan älyttömän kauan. Valitettavasti mulle ei koskaan tullut kutsua Tylypahkaan. Eikä ilmennyt muitakaan lahjoja.

Olen niin surullinen. Vain siksi, että elän oikeassa maailmassa. En halua.

"The words don't make it good,
The pills never made me see.
If there would be a better way for me to be.

The towers of my nightmares,
The city of my dreams.
I'm drawn to you with love and loathing.
This is my home and here I'll stay.
Now and forever."

- Marco Hietala

Mörkö

Oon ahdistunut, joka johtaa menettämisen pelkoon, joka johtaa mustasukkaisuuteen. Onneksi tiedostan tämän, joten asialle voi tehdä jotakin. Annan olla. En välitä. Suljen ahdistusmörön kassakaappiin sellaisen yhdistelmän taakse, jota en saa auki. Annan sen olla siellä. Sisälläni, mutta se ei vaikuta muhun, sillä se on kassakaapissa. Poissa. Olen sen ulottumattomissa. Ahdistus ei valtaa mieltäni, olen sitä vahvempi. Minä hallitsen ahdistusta, eikä se minua. En pääse siitä ehkä koskaan eroon, se on osa minua. Olen kuitenkin aina ollut ahdistunut, enemmän tai vähemmän.



Ensimmäinen askel on ymmärtäminen. Nyt alkaa toteutus - elämä ilman ahdistuksen kontrollia. Vapaa elämä, niin kuin sen kuuluisikin olla. Normaali. Onnellinen.

Hampsteri

Oon onnellinen. Jonin äiti suhtautui muuttoon paremmin kuin osasimme kuvitellakaan.

Nyt on jo heinäkuu. Kuukausi. Noin kolmenkymmenen päivän päästä on oma asunto.

Siipirdium lentiusa

Tylsää. Taisin herättää Jonin vahingossa, lähetin sille viestiä kyselläkseni, onko se jo hereillä, vastauksena tuli tympääntyneen oloinen vastaus "heräsin just...". No, kohta voisi sinne päin ruveta lähtemään. Mitä ottaisi automusiikiksi? Brain Drill ja Nightwish, kanske? Vai Apocalyptica? Vai vai vai vai... äh, en tiedä. Metsatöll? Adamantra? Cradle of Filth? Jotakin pitäisi keksiä... Oopperan kummituksen soundtrack? Vai Sithin koston? Love Never Dies? Osaapas olla hankalaa...

Näin (taas) painajaisia. Matikan tunnilla oli sijainen, joka opettamisen sijasta näytti meille Nyan Catin eri versioita. Ja muistan, että se ahdisti mua. Joni oli siinä aika lähellä, se ragesi sitä (siinä unessa, siis). Yksi koululainen meni sitten lyömään sitä opettajaa ihan itku silmissä. Se kyllä näytti kahden meidän lukiolaisen sekoitukselta. Plus että se näytti tytöltä. Sit se opettaja rupesi huutamaan. Ja heräsin. Ja nukahdin. Ja seikkailin pitkin Hansan Kultataloa. Sitä uudistettua.

Sunnuntaina on taas saman asunnon näyttö, josta ollaan tehty tarjous. Ei kelvannut. Ehkä kohta rupeaa kelpaamaan... tai sitten ei. Toivottavasti rupeaisi. Haluan pois täältä. Haluan omaan kämppään. Edelleen.

Näin eilen Dimmun, se oli todella hellyydenkipeä. Sylissä se ei kyllä pysy edelleenkään, mutta silitettävänä se sentään jaksoi olla suorastaan hämmentävän kauan. Se on kiva kissa :3

Eilen ahdisti, kun piti tehdä äikän kirjallisuusessee. Mutta ei se ollutkaan niin paha. Nyt ei ahdista, oon hyvällä mielellä. Lääke- ja terapiatasapaino ovat nyt kunnossa, luulisin. Ainakin siltä vaikuttaisi.

Neliöpää

Taas on tylsää. Voisin lukea sitä kirjaa, joka pitäisi lukea perjantaiksi, mutta ei huvita. En halua tehdä mitään pakosta.

Mulla on edelleen ihan kauhea kaipu Azerothiin. Miksi WoWin täytyy olla niin hyvä peli?

Terapiassa oli tänään ihan kivaa... oli muutenkin ihan kiva päivä.



Haluan ihan hirveästi oman asunnon. Tai no, oman ja oman, lähinnä Jonin kanssa yhteisen. Ja kaksi kissaa. Haluan niin kovasti kissoja! Dimmu on tällä hetkellä lähinnä omaa kissaa mitä voin saada... odotan niin paljon, että saan huolehtia omista pikku kissoistani :3 Olen siis todellinen kissaihminen, en tykkää yhtään, oikeastaan inhoan lapsia. Mutta kissoja, voi, niistä pidänkin sitten senkin edestä! Mutta niin... yhteinen asunto ja kaksi kissaa. Sen haluan. En muuta. No, ehkä olisi kiva kuitenkin päästä tästä ahdistusmasennuksesta eroon. Mutta hyvään suuntaan oon kuitenkin menossa, eli ehkä se ei kuitenkaan ole ihan ykkösprioriteetti. Kun kuitenkin pärjäilen ja tälleen...

Nyt on jotenkin tosi tyhjä olo. En tiedä yhtään mitä tekisin. En varmaan mitään. Huomenna en sitten teekään mitään muuta kuin luen, luen ja luen. Ja se koeviikkokin alkaa ihan kohta... ensi keskiviikkona. Kemian kolmosesta on paras tulla ysi!

Ahdistuspallo XII

En kestä kovia ääniä. Telkkari ahdistaa. Ahdistaa muutenkin. Matikkaa osaan jotenkuten. Perhonen edelleen ranteessa. Sille ei ole käynyt kuinkaan.

Ahdistus. Puristava tunne keuhkojen päällä. Muuten kaikki hyvin. Ei edes masenna. Ahdistaa vain kovin. Väsyttää. En jaksa tehdä mitään. Haluaisin vain kömpiä johonkin piiloon pahalta maailmalta. Olispa Joni täällä, halaus siltä voisi piristää.

Tyhmä ahdistus. Haluan sen pois.

Huomenna on terapia. Saas nähdä millainen mieliala on huomenna. Tiistaina on asuntoesittely. Toivottavasti asunto olisi ihan hyvässä kunnossa. Sitten voisi muuttaa sinne...



Joutuisinkohan nukkumaan viikolla yksin? Viikonloput Joni lupasi olla siellä, jos rahaongelmien takia se ei pääse muuttamaan, mutta viikot täytyy sitten ehkä olla yksin... Miten pärjään? Kai ihan hyvin... En kyllä tiedä, en ole koskaan asunut yksin. Jos totta puhutaan, niin en ole oikein ollut yksin, en edes kotona vuorokautta, aina joku on tullut kotiin. Mutta, ehkä saisin kissan pitämään seuraa. Sitten ei tarvitsisi olla yksin ahdistuneena, vaan voisi leikkiä Sauronin kanssa.

Nyt iski myös lievä masentuneisuus.


"Just because of you I've come to know them all
I have become one of the things that crawl at night"


- Marco Hietala

Kahdeksan kananjalkaa

Onko tää kahdeksas teksti? En muista. Ehkäpä. Kyllä kai.

Oon koulussa. Mutten kuitenkaan koulussa. Teknisesti ottaen siis vain koulurakennuksessa. Odotan että kello olisi neljä. Sitten voin lähteä talsimaan terapeutin luokse. Kyllä, taas on terapia. Uskon, että siitä on hyötyä. Niin on kyllä Seronilistakin. Annosta kun nostettiin, niin nyt on viimein parempi mieli.


Nykyisin masennusta aiheuttaa vain riitojen kuunteleminen kotona. En tykkää riidellä, enkä myöskään kuunnella riitoja. Siksi varmaan riidellään tosi harvoin Joninkin kanssa. Eikä sekään ole semmoista huutoa. Meillä on ihan oma tyyli riidellä. Vois tietty riidellä vieläkin harvemmin, mutta ei me riidellä kun ehkä kerran kuukaudessa. Jos sitäkään. Vähän vaihtelee sen perustella, millaisella tuulella olen. Nyt olen ollut iloinen ja epämasentunut, eli on mennyt kivasti. Ja näin se varmaan jatkuukin kun lääkkeitä syö ja terapiassa käy :3

Suunnitelmissa olis muuttaa huhtikuussa pois kotoa, em. rakkaan pitkätukan kanssa yhteiseen kämppään. Oi että sitä odotan! Kunpa vain voisi kelata aikaa eteenpäin, hypätä suoraan huhtikuuhun, jolloin pääsisin pois sieltä korvesta itsenäiseen elämään. En varmaan odota mitään niin paljon kuin sitä. Ajokortti on tietty myös ihan jees, sen saan sitten helmikuun alussa (yhdeksäs päivä tarkalleen ottaen, jos pääsen inssin ekalla kerralla läpi).

Lisää iloisia ajatuksia: olen ollut aktiivinen matikantunnilla! Mulla on välillä vaikeuksia olla aktiivinen, mutta nyt se sujui. Ja läksytkin tein eilen. Tänään aloitin, mutten oikein osannut. Tunti on vasta perjantaina, että tässä on kyllä aikaa.

Tänään on pianotunti. Se on kivaa, mutta se ajatus, että jotuu kuskattavaksi sinne, ei ole kiva. Miksi ei voi asua jossakin, jossa ei tarvitse olla vanhempien kyydityksen armoilla?