Ahdistus. Paha olla. Itseinho. Tekisi mieli itkeä, mutta jostakin syystä kehon vesivarastot ovat loppuneet. Mitään ei tule, vain tyhjä pää. Tyhjä ruumis. Tyhjä mieli.
Välillä olin ihan iloinenkin tänään, välillä taasen varsinainen kiukkupussi. Joni on uskomattoman kärsivällinen, olen erittäin onnellinen siitä. En pärjäisi ilman.
Haluan tämän pahan olon pois. Mulla ei ole mitään syytä tuntea surua tai ahdistusta, kaikki elämässä on hyvin. Voisiko tämä kaikki johtua vain siitä, että on tauko terapiasta? Onko sillä niin suuri merkitys?
En tiedä mitä tekisin. Teräviä esineitä ei ole lähistöllä, se on hyvä, mutta jotakin... ei. Olen luvannut, ja tällä kertaa pidän sen. Olen vain. Möllötän sitten tässä tyhjänpanttina.
Olo rupeaa pikku hiljaa paranemaan. Taas kerran onnistun valuttamaan pahan olon johonkin toiseen todellisuuteen, nettiin, jossa se kietoutuu sanoihin ja jää sinne kellumaan. Olo ei ole enää niin ontto, on pehmeämpi olla.
Suru. Kun tönkkö ahdistus katoaa, tai ainakin vähenee, tilalle tulee suru. Itseni kysyy itseltäni, miksi olen tällainen, miksen ole normaali? Miksi?
Kaikki kysyvät sitä multa. Niin vanhemmat kuin muutkin. Miksi paha olo? Miksi?
Eikä kenellekään kelpaa vastaus: en tiedä.
Mutta en tiedä. Valitettavasti. Jos tietäisin, osaisin mahdollisesti tehdä asialle jotakin.
"I don't like this state of mind...
I can see, but I can't find it,
horrified to see what the following two days will bring
Can I trust my own eyes?
Is that me in disguise?
Is this bliss or am I insane?"
- Tony Kakko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti