Oon ollut kiukkuinen. Itkuinen. Veitsi kävi mielessä, mutta olin vahvempi. Olen edelleen. Mistä kaikki alkoi? Ylireagoinnista. Kai. En tiedä onko ylireagointia, vai ihan normaalia. Kaipa vähän molempia. Tietysti pahoittelin heti, että olin ylireagoinut, koska en yksinkertaisesti pysty vierittämään kaikkea syyllisyyttä rakkaan niskaan. En vain voi. Olen niin... masokisti. Haluan kärsiä. Ja niin kärsinkin.
Itkin silmät päästäni, mutta nyt olen rauhoittunut. Olo on tyhjä, häpeällinen. Miksi piti mennä raivoamaan niin paljon? Miksi kauhea itkukohtaus jonka seurauksena molemmat itkivät? Miksi?
Monesti sitä miettii, miksei vain osaa tehdä asioita kuten normaalit ihmiset. Miksi täytyy olla niin kummallinen, ettei mikään kelpaa. Häiritsevää.
Vaikka mieliala on parempi, niin silti mulla on ongelmia itseni kanssa. Itseinho on vielä liikaa läsnä. En ole oppinut rakastamaan itseäni tarpeeksi. En pysty siihen. En koe itseäni niin tärkeäksi. Pitäisi varmaankin oppia... En vahingoita itseäni, se sentään on hyvä. Mutta sitäkin teen (tai no, olen tekemättä) vain koska Joni on pyytänyt. Olen sille niin tärkeä. Ja tämä tieto haluaisi, että minäkin pitäisin itseäni niin tärkeänä.
Jonakin päivänä vielä... Ehkä jo huomenna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti