PienetMeluisatSienet, osa 6

Olen surullinen. Itkijä. Itkupilli. Pettymys. Tänään syödyn jäätelön määrä on jotakin, mitä en tiedä. Aika paljon, ehkä litra... Suklaajäätelöä. Huominen tuntuu raskaalta, täytyisi mennä kouluun. Kuinka mielelläni vain olisin, en menisi minnekään, jäisin kotiin ja olisin iloinen. Yksinäinen, ehkäpä, jos joutuisin olemaan yksin, mutta silti iloinen. Ei tarvitsisi tehdä mitään. Ei olisi paineita mistään. Nyt on. Pitäisi pystyä keskittymään ja oppimaan ja olemaan sosiaalinen ja niin edes päin... kaikkea ikävää. Ainakin nyt se tuntuu siltä. En tiedä, ehkä huomenna se ei olekaan niin pahaa. Ehkä se on ihan normaalia. Toivottavasti.
Mutta nyt olen vihainen. Vihainen mille? Itselleni. Hormoneille. Masennukselle. Ahdistukselle. Riippuvuudelle. Pahalle ololle. Kaikelle mikä saa olon tällaiseksi. Huonoksi. Haluan tuntea olon hyväksi.



Viillätyttää edelleen. Miten pystyn olemaan ilman? No, se on pakko, vaikka tuntuisikin inhottavalta. Ja niinhän se tuntuu. Ängst. Inhottaa. Itkettää. Miten saisi itkun tulemaan? En tiedä, se tässä tuntuukin pahalta. Haluaisin itkeä, ja tämän vuoksi ajattelen ikäviä asioita, mikä saa olon pahemmaksi. Mutta kun olo pahenee, itku ei tule. Hieno noidankehä, mites tästä pitäisi pois päästä, en tiedä. En tiedä mitään. Taidan olla vähän tyhmä.