Aika tuntuu kuluvan turhan nopeasti mutta kuitenkin niin hitaasti. En odota koulun alkua tällä hetkellä innolla ollenkaan, se tuntuu kauhistuttavalta. Mutta psykiatriaika, sitä odotan, haluan selvyyttä tähän kaikkeen. Huomenna terapia, olo on tyhjä. Mahasta vääntää kun ajattelen tulevaisuutta, tahtoisin pysäyttää kaiken NYT.
"Living this charade
Is getting me nowhere
I can't shake this charade
The city's cold blood calls me home..."
Mutta sitten kuitenkin.
Haluan, että aika kuluu. Että pääsen pois epätietoisuudesta, että tiedän millaista on jälleen elää oikeasti. Mutta osaanko elää normaalisti? Terapiassa on käyty läpi sitä, että miten mun pitäisi uskaltaa osallistua kaikkiin koulunalkuopiskelijaelämähurpdurp-bileisiin, jotta pääsen osaksi ryhmää. Mutta kun ahdistaa.
Mutta eikös silloin ahdista vielä enemmän, jos jää ilman kavereita?
Täytyy ajatella, mikä on mielenterveydelle hyväksi.
No joo mutta kun ja seli seli.
En mä kuole mihinkään bileisiin. Toivottavasti. Ahdistaa vain koko ajatus, mutta vielä enemmän ahdistaa se, että olen AIVAN YKSIN.
Eilen illalla en saanut unta tappavasta väsymyksestä huolimatta, ajattelin vain mattoveistä ja käsivartta. Kävin napsimassa melatoniinia ja simahdinkin samantien. Näin painajaisia, tietty. Muun muassa hukkumisesta ja sen semmoisesta mukavasta.
Tänään jälleen päässä liikkuu kaikki terävät esineet ja iho.
Olen muistellut menneitä, ja olen miettinyt, miksi ihmeessä kaikkia hyviä muistoja varjostaa ahdistuksen harmaa viitta. Mullahan on ollut hyvä elämä, haluaako aivot vain väittää toisin?
"The city - it calls to me
Decadent scenes from my memory
Sorrow - eternity
My demons are coming to drown me
Help - I'm falling, I'm crawling
I can't keep away from its clutch
Can't have it, this habit
It's calling me back to my home"
- Mike Portnoy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti