Tired, am I

Fysiikkaa... kemian koe meni ihan ookoosti, mutta olis se voinut paremminkin mennä. Nyt yritän opiskella fysiikkaa, luen parvekkeella, aurinko paistaa ja naama on ihan lämmin. Join Pepsiä ja söin suklaata ja yritin pysyä virkeänä. Aika heikosti meni. Väsyttää kovin. Ylihuomenna on matikan koe, kurssista 11. Jes. Ei tule menemään hyvin. Olen vain niin väsynyt... en oikein jaksaisi lukea enää yhteenkään kokeeseen. Viimeinen koeviikko tänä keväänä. Seuraava on vasta syksyllä. Abivuosi. Hurjaa.

Jotenkin täytyisi saada kerättyä motivaatiota.

Löysin tekstin, jonka olin kirjoittanut ykkösen alussa. Kyllä huomaa, että silloin olin aika paljon masentuneempi kuin nyt. Voisin ehkä pistää sen tähän... En kyllä tiedä onko se hyvä, mutta samapa tuo. Se kuitenkin kuvaa mun ajatuksia, millaisia ne oli vielä viime vuonna. Tai no, puolitoista vuotta sitten.

 ***

Pahinta on epätoivo. Olenko pidetty, vihattu, rakastettu, inhottu, mitä olen? Kukaan ei vahingossakaan tunnu vastaavan kysymykseen. Aina on joku muu, joku parempi, joku jonka luokse voi mennä. Ettei tarvitse jäädä sen luokse. Sen välttämättömän pahan, hyvän B-suunnitelman, pakotien, turvan, äärimmäisen viimeisen vaihtoehdon luokse. Onko se syyllinen omaan tilaansa? Pitäisikö olla iloisempi, avoimempi, lähestyä enemmän? Mitä pitäisi tehdä? Miksi se ei kelpaa omana itsenään? Miksi muut kelpaavat?
Kuka on se kenestä he puhuvat. Onko se se. Vaiko joku muu? Miksei sillä ole ystäviä? Miksi sillä on vain "kavereita"? Miksi se viettää kaiken aikansa yksin? Jos se pääsee toisten kanssa jonnekin, miksi se on niin erikoista? Miksei se voi elää normaalia elämää? Vai onko sen elämä normaalia ja muiden ei? Miksi se on koko ajan niin surullinen? Miksi se kuvittelee joskus olevansa iloinen? Miksi se istuu yksin kahvilassa, pyöritellen lusikkaa teemukissa raapustaen vihkoonsa, kuunnellen kahden ystävyksen keskustelua. Miksi jokainen piirros tai maalaus, jonka se tekee, käsittelee itsemurhaa? Miksi se kirjoittaa tämän kaiken ylös, kaikkien nähtäville?

Teroittaminen muistuttaa väkivaltaa, kynän terä katkeaa hirveän helposti. Ulkona sataa rakeita. Joku soittaa kitaraa. On lämmin. Olisi mukavaa, jos joku teistä olisi täällä sen kanssa. Mutta kukaan ei ole. Se ei edes pyytänyt. Paitsi hienovaraisesti. Hän ei tullut. Tai kuullut, siitä ei ole varmuutta. Toinen ehti ensin. Ystävykset lähtevät. Kohta tilalle tulevat uudet. Ystävykset.
Syyllisyys nousi pintaan. Itseinho.
Se on paha! SE ON PAHA! 
Kukaan ei siksi pidä siitä. Ainakaan paljon.

Mitä jos se kuolisi? Miten he reagoisivat? Mitä jos se jäisi kahvilasta poistuessaan auton alle? Tulisiko kukaan sairaalaan katsomaan? Tietysti ne, mutta sitä ei lasketa. Sen pitäisi olla irti niistä, mutta ei. Se ei ole kuin muut. Se on surullinen. Se ei ole onnellinen sisältä. Välillä pintapuolisesti, mutta muuten, sisältä, se on surullinen. Se on onneton? Sen tekisi mieli repiä sivut irti ja jättää ne pöydälle. Mitä lappujen löytäjä ajattelisi? Heittäisikö tämä ne suruttomasti roskiin, paperinkeräykseen, takkaan tai minne tahansa muualle, pois? Vai lukisiko tämä tekstin? Koskettaisiko se millään tavalla? Vaikuttaako se hullulta?

Pahinta on epätoivo. Silloin mikään ei näytä hyvältä tai oikealta. Tai ehkä turhankin oikealta. Onko siitä kyselevät ihmiset oikeasti kiinnostuneita siitä? Vai kysyvätkö he pelkästä kohteliaisuudesta? Se on niin väsynyt.

Se väijyy. Kuin saalistava kissa, roistoa jahtaava agentti. Se tarkkailee, tutkii, havainnoi. Mutta se ei paljastu. Ei, vaikka mitä tapahtuisi. Se on kuin spartalainen, kettu viitan alla. Se ei menetä itsehillintäänsä. Joskus sen tekisi mieli huutaa ja itkeä, löydä niitä päin naamaa ja kysyä "MIKÄ MINUSSA ON VIKANA?! MIKSEN KOSKAAN KELPAA?!"
Sen jälkeen se huomaisi, että viha on vain siinä itsessä: miksi sulkeutui omaan maailmaansa. Ei sitä kukaan halua. Mitä jos joku joskus haluaisi? Mitä tapahtuisi? Mitä se ajattelisi? Miten se käyttäytyisi? Samalla kun se miettii, elämä vierii sen ohi.

Se viihtyy yksin. Sille riittää, että sillä on kynä, paperia ja musiikkia. Muuta se ei tarvitse. Ystävyys on yliarvostettua. Samoin rakkaus. Kaikki pelkkää valetta. Se ajattelee niin, vaikkei sitä usko. Se haluaa olla muiden seurassa, mutta samanaikaisesti ei halua. Se uppoutuu omaan maailmaansa ja on yksin. Mutta se ei ole hullu. Eihän? Sen mielikuvitusmaailmaa ei saa lääkkeillä pois. Se on ainoa, joka voi tuhota kuvitelmat. Se yrittää, mutta ajatukset kiertävät kehää ja päätyvät lopulta takaisin. Silloin kaikki on taas lähtöpisteessä. Eikä se ole onnellisempi. Kuinka paljon se haluaa kertoa muille? Miksei kukaan ota sen viestejä vastaan? Ne eivät tunne sitä. Eivätkä nuo tuossa. Kuvittelevat vain. Luulevat tietävänsä mitä se ajattelee. Luulevat ymmärtävänsä. Ne ovat niin väärässä! Kukaan ei tunne sitä!

Loppujen lopuksi se ei edes halua tulla tunnetuksi. Jos heille selviäisi kaikki siitä, miten kävisi? Miten siihen suhtauduttaisiin? Kaikki salaisuudet paljastettuina se olisi täysin puolustuskyvytön. Mutta mihin se edes tarvitsee puolustuskykyä? Kukaan, ei kukaan ole hyökkäämässä sen kimppuun.
MITÄ SE KUVITTELEE? MIKSEI SE LUOTA KEHENKÄÄN? MIKSEI KUKAAN USKO SIIHEN? Se on inhoaa kaikkea, mitä normaalit rakastavat. Se on hankala ihminen. Se ei ole SOPEUTUNUT, joten sen kuuluu KUOLLA. Kuten evoluutio määrää: SOPEUDU TAI KUOLE! KUOLE! Nyt kaikki saavat huutaa sille yhteen ääneen: KUOLE! Miksei se kuole? Mikä pitää sen kiinni elämässä? Tappakaa se. Ja päästäkää kärsimyksistä. Tappakaa. Tai se tappaa itsensä. Ennemmin tai myöhemmin.

***

Pointsit sille, joka jaksoi lukea ton kokonaan. Oh, onneksi kukaan ei tappanut mua, koska oon onnellisempi kuin aikoihin. Ja rakkaus ei todellakaan ole yliarvostettua, vaan ihanin asia maailmassa. Onneksi mulla on joku, joka ja jota rakastaa.