Kohti ääretöntä...

Ahdistaa ja masentaa taas ihan kiitettävällä tavalla. Ikävä olo on, vihainen ja surullinen ja ärsyyntynyt ja kaikin puolin inhaksi tunnen itseni. Ai että, kuinka paljon tekisi mieli tehdä jotakin, mikä helpottaisi tätä oloa, jos ymmärrätte mitä tarkoitan, mutta kun en voi, en vain voi. Eikä edes itketä, ei ole tarpeeksi surullinen olo siihen, tai sitten vain itkunesteet ovat loppuneet. Ikävää. Hakkaan näppäimistöä, jos siihen saisi purettua aggression. Haluan tehdä jotakin, mikä saa ajatukset muualle. Haluan. Olla. Onnellinen. Piste.

On niin pohjattoman tyhjä olo, olen kuin tyhjä tyhjä tyhjä kuilu joka vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jos sinne putoaa niin kuolee nälkään jo ennen puolimatkaa. Jos nyt matkalla, jolla ei ole pituutta, voi olla ylipäätään puoliväliä. Ei siinä ainakaan mitään järkeä ole.

Pitäisikö katsoa kissavideoita? Helpottaisiko se? Vai aiheuttaisiko se vain uuden surun, itkun siitä, että itselläni ei ole kissaa, joka voisi nytkin piristää. Olen niin tyytymätön kaikkeen, mikä tekee musta vihaisen itselleni; en ole köyhä slummiasukas, vaan asun hyvinvointivaltio-Finnlandianissa ja kaikki on HYVIN. Hyvin. Hyvin. Hyvin huonosti.

Sanoista tulee outoja kun niitä toistaa liian monta kertaa. Ne menettävät merkityksensä. Niistä tulee kasa tavuja ja äänteitä, joissa oikeasti ei ole mitään järkeä.

Kuolemakuolemakuolemakuolemakuolemakuolemakuolemakuolemakuolemakuolemakuolema.

Kuolemastakin tulee pelkkää kuolaa joidenkin yksittäisten äänteiden seurassa.

Tällaisina päivinä toivon, että sekoaisin täydellisesti. Sitten ei tarvitsisi huolehtia oikeasta elämästä.

"Mother am I really dying?"