Ahdistus.
Käppäilin apteekkiin hakemaan Seronilia. Nyt sitä on sitten kolmenkympin annos saatavilla. Lähetin viestin äidille, että onhan se ihan okei, että nostan. Joo, on se, mutta pitäisikö miettiä, että tekeekö tämä jatkuva neljän seinän sisällä oleminen ahdistuneeksi. No ei, voin kertoa sen. Mutta myötäilin puhelimessa, soittivathan ihan New Yorkista asti. Ja olin vahingossa vienyt kahden turhan puhelimen lisäksi yhden hyödyllisen puhelimen Ekotorille. Huomenna lähden metsästämään sitä takaisin. Toivottavasti kukaan ei ole ottanut sitä vielä.
Panikoin tämän puhelinkeskustelun jälkeen, johtuen siitä, no, puhelinjutusta. Siis PANIKOIN ihan hyperventilointia myöten. Hieman erikoista, mutta... Joni suorastaan turhautui siihen, mutta samalla siitä tuli esille se, että se ei vain ymmärtänyt oikein, mitä päässäni liikkuu. Ruokaa syödessäni romahdin vain ihan järkyttävään itkuun, jota seurasi nopsaa hengittämistä ja yksinkertaisesti paniikkia. Nyt ahdistaa kun pelkästään ajattelen sitä. Toivon todella, että saan asiat järjestettyä.
Yritin tehdä hyvää, mutta päädyinkin olemaan vain huono!
On tehnyt mieli viiltää lisää, mutta en ole tehnyt sitä. Lupasin. Mutta anteeksi, avasin vähän vanhoja. Mutta vain vähän. Verta ei tullut (paljoa), mutta kipua sitäkin enemmän. En vain selviä muuten.
Nää on taas näitä hetkiä, jolloin tuntuu että en vain kestä.
"STOP
I wanna go home
Take off this uniform and leave the show
But I'm waiting here in this cell because
I have to know
Have I been guilty all this time?"
- Roger Waters
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti