Suorastaan hämmentävää olla ei-ahdistunut. Eikä masennakaan. Todella outoa. Olen niin tottunut olemaan surullinen tai ahdistunut, mutta nyt en ole. Toisaalta, pelottaa, että tästä seuraa joku romahdus. Että yhtäkkiä olen taas todella ahdistunut ja masentunut. Mutta, ajattelen niin, että kannattaa uskoa tämän hyvän olon kestävyyteen. Jos vain itken ja pelkään, että rupeaa ahdistamaan, niin sitten todellakin rupeaa ahdistamaan. Ja mähän olen nyt päättänyt, että ei ahdista. Ei ole mitään syytä olla ahdistunut tai masentunut. Olen iloinen. Ja olen iloinen siitä, että olen iloinen.
Olen myös ylpeä itsestäni. En halua vahingoittaa itseäni. Haluan elää. Uskon, että tulevaisuudessa on jotakin. Kun katson peiliin, näen siellä kauniin ihmisen. Kauniin. En olisi koskaan uskonut, että näkisin itseni kauniina. Ihmettelin eilen Jonille, että musta tuntuu kauniilta. "Sen oot näkönenkin", se vastasi. Ehkä kauniista olosta tulee kaunis ulkonäkö... koska näen sen mitä aivoni haluavat nähdä. Ja nyt ne haluavat nähdä iloisen maailman. Ja iloisen minän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti